Maanviljelyn historiaa puitiin Kuokkakeskiviikossa

Yläympyrän tuvalla keskiviikkoisin järjestettävässä Kuokkakeskiviikossa kuultiin viime viikolla Jyväskylästä luennoimaan saapunutta lestijärvislähtöistä Joonas Jokelaa.

Etnologiaa eli kansatiedettä Jyväskylän yliopistossa opiskeleva Jokela avasi yleisölle maanviljelyksen kehityskaarta aina sen synnystä viime vuosisadalle saakka.

Ensimmäiset merkit maanmuokkauksesta viljelykäyttöön ovat noin 12 000 vuoden takaa Lähi-idästä. Sykähdystä liikkuvasta metsästäjä-keräilijä-kulttuurista ihmiset paikallaan pitäneeseen maanviljelykseen kutsutaan neoliittiseksi vallankumoukseksi.

– Esimerkiksi ohra ja ruis ovat lähtöisin Lähi-idästä. Suomen alueelle ne tulivat Saksasta. Ruis sopii Suomeen hyvin, koska se vapauttaa sokerinsa hitaammin kuin muut viljat ja pitää sen takia nälkää pidempään. Se myös kestää hyvin pakkasta. Ensimmäiset havainnot viljelystä Suomessa ovat Lammilta noin 3 500 vuotta ennen ajanlaskun alkua, paaluttaa Jokela.

Luentoyleisöstä muisteltiin, että Pyhäjärven seudulla rukiinviljely on aiempina vuosikymmeninä ollut yleisempää kuin nykyään.

Jokela totesi muistelun oikeaksi ja vastasi, että Suomen ruispellot sijaitsevat tänä päivänä pääsääntöisesti Etelä-Suomessa.

Maanviljely Suomessa on historian aikana jakautunut kahteen osaan – kaski- ja peltoviljelyyn. Peltoviljelyä on alusta asti suosittu hedelmällisemmän maaperän omaavassa Etelä- ja Länsi-Suomessa. Sen sijaan kaskeamista on harjoitettu Itä- ja Pohjois-Suomen alueella.

– Pyhäjärvi on ollut kaskialuetta, mutta täällä on harjoitettu myös tervanpolttoa, Jokela mietiskelee kaski- ja peltoviljelyksen rajaseudulla sijaitsevaa pitäjää.

Valmistelut kaskiviljelyä varten aloitettiin jo edellisenä kesänä, jolloin viljelyalueeksi aiotulta alalta kaadettiin puut. Seuraavana keväänä tai viimeistään juhannuksena maassa levänneet puut tuikattiin kulovalkeaan.

– Statusasiana oli äärimmäisen tärkeää, että metsän sytytti itse isäntä. Kaskeamisen jälkeen maahan kylvettiin ensin ruis ja seuraavana keväänä ohra, valaisee Joonas.

Jokela muistuttaa, että viljelymuoto oli samalla kestävää metsänhoitoa.

– Samaa metsäalaa voitiin käyttää uudelleen kaskiviljelyyn 15–30 vuoden päästä. Isäntä pystyi elinaikanaan siis saamaan viljan parhaimmillaan kahteen otteeseen samasta paikasta. Kaskiviljely oli kestävää aina sahateollisuuden yleistymiseen asti, jolloin kaskea oli Suomessa samanaikaisesti tulessa parhaimmillaan 100 000 hehtaaria.

Kaskeamisen ja viljelyn jälkeen kuusimetsän paikalle syntyi lehtimetsää. Kaskipeltojen tilalle nousi myös laidunmaata, jossa kasvoi ahomansikkaa – siitä on jäänyt elämään sanonta: ”oma maa mansikka, muu maa mustikka”.

Ennen 1700-luvun loppupuolta Ruotsissa, johon Suomi tuolloin kuului, oli lähes kenellä tahansa mahdollisuus ryhtyä kaskiviljelijäksi.

– Kaskipaikan sai kuka tahansa ottaa mistä vain, koska metsänomistusta ei tuolloin tunnettu.

Tähän tuli kuitenkin muutos isojaossa, jossa metsä- ja laidunmaat jaettiin talokuntien kesken eli ne yksityistettiin. Ratkaisu oli sykäys kaskeamisen vähenemiselle.

Aikaisemminkaan talokunnat eivät olleet keskittyneet ainoastaan kaskeamiseen, vaan sen vierellä oli harjoitettu peltoviljelyä, koska rankat vesisateet saattoivat aiheuttaa ongelmia kaskeamiselle.

Seuraavan vuosisadan aikana peltoviljely sai entisestään jalansijaa Suomessa ja tarjosi viljelijöille pysyvyyttä.

– Tuolloin Venäjältä saatiin halpaa aroviljaa, ja se näkyi siinä, ettei Itä-Suomessa siirrytty niin nopeasti pelkkään peltoviljelyyn kuin Lounais-Suomessa. Peltoviljely aloitettiin kauralla, Jokela painottaa.

Sen sijaan heinää ei vielä 1800-luvun alkupuolella juuri pelloilla nähty, vaan karjan rehut saatiin suoviljelmiltä.

Myöhemmin kaksivuoroviljelystä, jossa osa pelloista oli vuorollaan kesannolla, siirryttiin nelivuoroviljelyyn.

– Viljelyrytmi oli ohra, kesanto, kaura, kesanto. Myöhemmin mukaan tuli myös heinä, minkä seurauksena aiemmin talven nääntyneet lehmät saivat paremmin ruokaa.

On kutkuttavaa huomata, kuinka paljon historiallisesta maanviljelyksestä on jäänyt sanastoa elämään nykykieleemme.

Esimerkiksi sanat Vantaa, pohtia ja tappotahti ovat alun alkaen merkinneet jotain viljelyyn liittyvää.

Vantaa on saanut nimensä auran vantaista. Pohtia on menneenä aikana taas merkinnyt jyvien erottelua, joten jotain yhteistä sillä on myös nykyisen pohtia-verbin kanssa – kyllähän pohdittaessa huonommat ideat heitetään syrjään ja pidetään parhaat.

Tappaminen ei vielä vuosisatoja sitten merkinnyt nykyistä hengenriistoa, vaan varstoilla viljan hakkaamista, jolloin jyvät saatiin irti lyhteistä. Kovatempoisesta hakkaamisesta juontaa juurensa siis sanonta tappotahti.

Tulevaisuudessa Joonas Jokelan luennot saattavat saada jatkoa Pyhäjärvellä.

Eri puolilla Suomea samankaltaisia luentoja pitänyt mies esitelmöi usein historiallisen maatalouden kokonaisuudesta, johon maanviljelyn ohella kuuluvat myös metsä- ja karjatalous.

Ossi Savolainen