Pajarin nyrkki lipsuu

Pajarin nyrkissä kuvataan muun muassa kuusenmäkisen Eemil Kaurasen (edessä oik.) kaatuminen Suojärven Aittojoella helmikuussa 1940. Kuvassa myös Viljo Qvick, Juho Ahola, Oskari Komu, Eliel Niskala, E. Junttila, Aarne Laukkanen, Mertsi Räty, Juho Rauha, Tauno Laukkanen ja Samuli Jauhiainen. Kuva: Mirka Niskasen arkisto

Pyhäjärvissyntyisen Rauno Jääskeläisen toinen tositapahtumiin perustuva sotateos omaa potentiaalia, mutta toteutus jää hieman hätäisesti kootuksi.

Rauno Jääskeläisen ensimmäinen pyhäjärviseen sotahistoriaan perustuva dokufiktio Taisteluosasto Susi ilmestyi Revontulen julkaisemana kaksi vuotta sitten. Tuolloin arvioin teoksen olevan kirjallisilta ansioiltaan kevyt, mutta sen vahvuus perustui autenttiseen tai ainakin autenttisen oloiseen sotakuvaukseen. Teoksen kerronta lähti liikkeelle yskien, mutta vauhtiin päästyään se veti kohtalaisen hyvin. Pajarin nyrkki osuu summittaisesti samaan kategoriaan. Kirjallisesti se on hieman Taisteluosasto Sutta heikompi. Kirjoitusvirheitä on jäänyt Pajarin nyrkkiin valitettavan paljon.

Taisteluosasto Susi oli kevyehkösti luettavaa sotakirjallisuutta, joka vetosi erityisesti pyhäjärvisiin, pääsihän se kautta sukeltamaan vaivattomasti omien isien ja isoisien kokemuksiin itärintamalla. Arvatenkin siitä syystä Pajarin nyrkkiin Jääskeläiselle tarjottiin yltäkylläisesti autenttista materiaalia. Kirjan loppusivuilla hän kiittelee saamistaan kymmenistä yhteydenotoista ja kuvista, kirjeistä ja korteista. Myös tekstissä vilahtelee runsaasti suoria sitaatteja teosta varten saaduista rintamamiesten muistelmista ja artikkeleista. Jääskeläinen tuntuu päässeen varsinaisen herkkupöydän äärelle, mutta valitettavasti nuo herkut jäävät tekstissä aika pitkälti lunastamatta.

Pajarin nyrkki luettelee sotahistoriallista faktaa ja rintamamiesten muistelmia, jotka jäävät aika irrallisiksi Raunon isän Tauno Jääskeläisen kokemuksista, joita on käsitelty hieman rennommin kirjailijan vapaudella. Mikäli sotahistorialliset faktat ja muiden miesten kokemukset olisi saatu upotettua samaan todellisuuteen jossa Tauno ja Ransu sotivat, teos olisi paljolti rikkaampi. Nyt Jääskeläinen ei ole uskaltautunut käyttämään kirjailijan vapauttaan juuri kuin isänsä tarinassa.

Esimerkiksi PPP7:n ja myös teoksen ydinkohdassa, legendaarisen Tolvajärven matkailumajan valtauksen kerronnassa, keskiö luovutetaan Esko Saajorannan ja Juho Ruotsalaisen sitaattien kautta kerrotuksi. Muistelmat olisi voitu avata tarinan sisään, jossa tapahtuma kuitataan nyt lyhyesti Taunon ja Ransun kokemuksina.

// – Onko sinulla vielä rannaattia? Ransu mölysi Taunolle.

– Heitin jo kaikki!

Mitään puhumatta Ransu nakkasi reppunsa Taunolle. Tämä ilahtui, kun repussa oli kymmenkunta kranua.

–Vielä on matkaa! Tulita kuoppien reunoja koopeella, yritän saada niihin paukut! Tauno huusi Ransun suuntaan. (s. 111)

Myös lähteissä mainitut Matti ja Eino Aho olisivat voineet olla teoksessa enemmän esillä muistelmiensa kautta. Jääskeläinen mainitsee myös saaneensa Pyhäjärveltä noin sata haastattelua (s. 132), tuo rikkaus ei pääse teoksessa esille. Sotatapahtumat olisi voitu upottaa osaksi teoksen dokufiktiivistä maailmaa niin, että teos noudattelee tosiasiallisia sotatapahtumia, mutta niitä olisi kuvattu monipuolisesti eri kertojien kautta, ehkä kuvaten samaa tapahtumaa peräkkäin eri kokijoiden perspektiivistä. Nyt kertomukset jäävät irrallisiksi ja hieman toisteisiksi. Sotatapahtumat jäävät osin sekaviksi, mutta toisaalta sellaisia ne lienevät tositilanteessa olleetkin. Paikoitellen kirjoittaja hätäilee kertoen lukijalle asioita mitä ”saatiin myöhemmin tietää”. Nuo asiat olisi voitu kertoa sillä paikallaan, kun ne sitten tapahtuivat.

Annetut merkkimäärät ja roolit jakautuvat miehille epätasaisesti, esimerkiksi ”Haapajärvisten harhailuja” kuvataan seikkaperäisesti henkilöiden näkökulmasta kymmenen sivun verran, kun taas haapavetisen Lauri Rytkyn vielä eriskummallisempi harhanäkyharhailu kuitataan kertojan suulla kerrotuksi tarinaksi höystettynä suoralla sitaatilla Rytkyn muistelmista. Tarinat olisi voitu punoa yhteen tai kertoa samantyylisellä otteella.

Kirjoittaja luottaa ns. kaikkitietävään kertojaan, hän tulkitsee lukijalle suoraan, mitä teoksen hahmo ajattelee. Henkilöhahmojen luonteet voisi avata myös heidän tekojensa ja ajatustensa kautta, jolloin lukija kokisi ahaa-elämyksiä. Esimerkiksi eri suuntaan pinkominen kertoo varmasti lukijalle, että sotilas pakenee, eikä sitä tarvitse hänelle erikseen alleviivata. Lukijaan voisi luottaa enemmän. Välillä fiktio karkaa käsistä täysin ja kirjailija jättäytyy pohtimaan omia tulkintojaan sotatilanteista tai hahmojen todellisista luonteista.

Suojeliko hän jotain tuntemaansa ja ei kestänyt salaamisen painetta? Kysymyksiä on paljon ja huhulta olisi pitänyt leikata siivet jo aikaa sitten. Mikäpä kaiken tietää, turha tätä asiaa on tämän pitemmälle jatkaa. (s. 133)

Henkilöhahmot jäävät ohuiksi ja stereotyyppisiksi. Koska kyseessä on Polkupyöräpataljoona 7:stä kertova teos, olisi materiaalia henkilöhahmojen luonnekuvauksiin ollut enemmänkin. Valitettavasti Pajarin nyrkki kuvaa vain Taunon tuntoja ja niitäkin vähänlaisesti.

Jääskeläinen on lähtenyt tavoittelemaan tekstiin todentuntua murteita käyttämällä, jossa onnistuukin kohtalaisen hyvin. Murteiden käyttö antaa hahmoille hieman syvyyttä, mutta niitä käytetään yleensä kirjallisuudessa maltillisemmin, sillä murrekielen lukeminen on vaivalloista, erityisesti vieraiden murteiden.

– Nyt sukkelah, mänkeä matkoanne siit! Mie teille toivotant lykkyäh. Alina ota leipä, ota voi, pane puukko vyölles, talvipaltoh, ruotju kengäh, jotta käyp mäystimiint, nyt on kiire, het matkal! ( s. 44.) 

Olin 15-vuotias kun isoisäni Eino haudattiin Pyhäjärven kirkkomaahan kesäkuun lopussa vuonna 1992. Ukkonen paukahteli ja salamoi kunnianlaukauksia synkälle taivaalle, kun PPP7:n sotilaspastori Vilho Lauriala piirsi hiekalla ristin hänen arkulleen. Mielessäni vilisivät papan tarinat Tolvajärveltä ja Ägläjärveltä, jumittuneen aseen lukon aiheuttama viivytys, joka pelasti hänen henkensä Ilomantsissa tammikuussa 1940, hänen Eemil-veljensä kaatuminen Suojärven Aittojoella muutaman viikon kuluttua. Pajarin nyrkki hengittää näitä tarinoita.

Useimmilla meistä on sukulaismiehiltä kuultuja tarinoita, joita he toivat sotarintamalta tullessaan ja kertoivat lapsille ja lastenlapsille. Osa miehistä ei halunnut tarinoita kertoa, joten Pajarin nyrkki kertoo heidän tarinansa meille heidän puolestaan. Teos on hieman kömpelösti kerrottu sotatarina, sellainen kuin siellä ”ohiammuttujen kokouksissa” monesta suusta olisi voinut kuulla. Hieman horjahteleva ja poukkoileva, mutta koskettava. Pajarin nyrkki ei ole korkeatasoinen kirjallisuuden kulmakivi, mutta se on pyhäjärvisen historian ja kirjallisuuden perusteos.

En voi kiistää, etteikö mieltäni lämmittänyt, kun kuusenmäkissyntyinen Jääskeläinen on rohjennut marssittaa tarinaansa sisään niin pappani Einon kuin hänen veljensä Eemilinkin. Molemmat saavat tekstissä omat vuorosanansa ja kuvaukset heidän kohtaloistaan PPP7:ssä.

– Olipa kauhea tappelu, nyt sai varmaan Puron Joppikin tapella tarpeekseen, paikalle tullut alikersantti Eino Kauranen arveli totisesta naamasta. (s. 101).

Eino ja Eemil, kuten monet muutkin PPP7:n miehet olisi voitu ottaa rohkeammin fiktiivisiksi hahmoiksi kerrontaan mukaan. Vahva tukeutuminen faktaan luo lukijalle mielikuvan, että tässä ollaan nyt aukottoman totuuden äärellä. Valitettavasti virheitäkin sattuu. Esimerkiksi teoksessa mainitut, kentälle jääneet sankarivainajat Lauri Huhmarniemi ja Tauno Kauranen eivät saapuneet kotimaan multiin 1980-luvulla, vaan vuonna 1994 (s. 160).

Dokufiktion, eli autenttisen, dokumentaarisen kuvauksen ja fiktiivisen kerronnan yhdistämisen tuttuihin miehiin on haastavaa. Henkilöhahmoista tulee yksioikoisia, hyvät ovat hyviä ja heikot heikkoja. Jos ja kun miesten tarinoissa on kerrottu jostakin miehestä negatiivisessa sävyssä, on asian esilletuominen tällaisessa tekstissä vaikeaa. Miten sukulaiset ottavat kuvauksen vastaan?

Alina ja hänen isänsä, palttina-asuinen ”Väinämöinen” ovat fiktiivisen tekstin parasta antia. Heitä eivät nämä sukulaisuusasiat rasita ja heidän kuvauksensa on elävämpää. Molemmat ovat myös henkilöhahmoina teoksen onnistuneimpia ja moniulotteisimpia, Alina ei jää alistuvaksi naishahmoksi, vaan aktiiviseksi toimijaksi.

Silloin Alina löi häntä nuotiosta siepatulla puulla hartioihin. Kova isku sai aikaan sen, että kivääri lensi käsistä. Alina liikkui kuin salama. Hän otti kiväärin käteensä ja osoitti aseella kohti Mannia. (s. 55).

Teoksen vahvuuksia ovat myös taistelukuvaukset, ainakin armeijaa käymättömälle kuvaukset ovat uskottavia, tosin välillä turhankin seikkaperäisiä, esimerkiksi sulkuihin lisätyt tarkennukset ovat turhia.

Välillä taistelukuvaukset ja dialogit imaisevat mukavasti mukaansa. Ehkäpä taistelukuvauksissa olisikin voitu keskittyä muutamiin isoimpiin taisteluihin tarkemmin ja jättää osa sivuhuomioiksi.

//– Taisteluun iskettyään koko komppania kiihdyttää kovennetun tulituksen ja hirveän huudon sen päälle. Tästä kaikki kuulevat lisäjoukon tulon, Suorsa ehdotti. Vastaukseksi hän sai niukat ynähdykset joukkueenjohtajilta.

– Minä otan keulaan kaikki komppanian konepistooli- ja pikakiväärimiehet, ammutaan lonkalta metsään, ensimmäisen joukkueen johtaja, vänrikki Holger Talari tokaisi tiukkana.

Pajarin nyrkissä olisi aineksia monitasoiseen sotakuvaukseen, jolla olisi kysyntää kotimaisella kirjallisuuskentällä. Siihen se ei yllä, mutta Pyhäjärvellä ja PPP7:n sotilaiden perillisten keskuudessa teos ajaa mainiosti asiansa eräänlaisena kansankirjallisuuden sotakuvauksena.

 

Mirka Niskanen

 

Jääskeläinen Rauno: Pajarin nyrkki. Juva: Revontuli 2017.