Pyhäjärvislähtöinen kuvanveistäjä ja äidinkielenopettaja Väinö Komu kirjoitti vuonna 1952 seminaaritutkielman Pyhäjärven hiisitarinasta, jonka hänen poikansa toimitti Pyhäjärven Sanomille. Julkaisemme Komun tutkielman viidessä osassa.
Kotipitäjässäni, Oulun läänin Pyhäjärvellä, kerrotaan vielä merkillistä tarinaa, joka selittää yli 20:n paikannimen synnyn. Vanhat ihmiset puhuvat usein suuresta jättiläisestä, hiidestä, joka on asunut Pyhäjärven rannoilla, kahlannut niemestä niemeen valtava kivitaakka hartioillaan ja pudottanut sen keskelle selkää, kun vesi on alkanut mennä saappaan varren suusta sisään. Tuo hiiden takka eli pirun riippi on vielä tänä päivänä näkyvissä ja sitä kutsutaan tavallisesti Hiidenkariksi.
Mutta vanhain kertomukset ovat tuntuneet usein kovin puutteellisilta, jopa keskenään ristiriitaisiltakin. Sen vuoksi päätin viime kesänä varta vasten käydä noilla hiiden kulkupaikoilla ja kysellä tarinaa seudun asukkailta. Mutta pettymyksekseni kyselyni ei näyttänyt tuottavankaan mitään uutta. Tarina oli jo pahasti unohtumassa.
Kun sitten olin palaamassa retkeltäni, sattui tiellä tulemaan vastaan vanha avosokea kaupustelija, asianajaja Hiski Kuoppala. Silloin välähti mieleeni, että tuo ukko tietää varmasti jotain hiidestä – onhan hän tunnetusti viisas ja hyvämuistinen mies, joka sokeudestaan huolimatta tunti kotipitäjänsä ja monta muuta pitäjää paremmin kuin omat sormensa. Ja arveluni osui oikeaan.
Hiski Kuoppala oli Kuoppas-Hiski, kuten hänet siellä tunnetaan, tiesi kertoa hiidestä enemmän kuin kaikki muut yhteensä. Hän oli heti alkuun innostunut asiaan ja lupasi kertoa saatuaan piippunsa latinkiin. Hän pyörähti vatsalleen maantien penkalle ja kertoi piippuansa imeä luputtaen ja kasvoilla ilme, joka kielsi keskeyttämästä, seuraavan tarinan:
1. Emoniemessä ol hiien eli tihun pesä. Siitä sae Emoniemi nimesä. Emo jäe sinne ja poeka lähti asumaan Hiienvuoreen. Se vuori on niemessä, joka on nyt Hiienniemi. Hiienniemeen tuli asukkaeta, jotka rupes rakentamaan kartanoeta. Hiisi lähti kaikkine kamppeineen siitä vuoresta ja otti pesäkiviä takan selekään. Siinä näkyy jäläkiki. Se luuli, että Emoniemessä ei oo kiviä. Lähti sitten matkalle Emoniemeen. Kahlasi Hiiensalamen poekki Kätkytniemen puolelle. Sillä oli liian palijon tarakkaa ja jätti Kätkytniemelle kätkyen, josta se niemi on nimesä saanu. Käveli Kätkytnientä pitkin Itkonniemeen. Siinä hän itki, kun oli lähettävä kahlaamaan leviä salami. Siitä on Itkonniemi saanu nimesä. Kahlasi Huhmarniemeen. Taas hän vähenti tarakkaansa ja jätti huhmaren, josta se niemi on nimesä saanu, Siitä hän kahlasi Kynnäänniemeen. Hänellä ol joku esine kynnä, josta paekka on nimesä saanu. Siitä taas kahlasi Kotalahen poekki Tuoriniemeen. Siinä väänti sukastaan vein, josta on Tuoriniemi nimesä saanu. Siitä hän lähti kahlaamaan suuren selän poekki Emoniemeen. Siellä meni saappaan suusta vesi, vaikka oli seihtemästä tamman vuasta tehty varsi kummassakin kengässä. Hän puotti kivitaakan siihen seljästään, joka vielä tänä päevänä näkkyy ja nimitetty Hiienkariksi. Sitten hän palasi jäläkiään myöten Huhmarniemeen asti ja suuntasi kulukusa toesaalle Emoniemen tyvelle. Ja siinä kun peäsi mantereeseeen, soetti iloessaan kanteletta, kun päesi niin ikävältä matkalta. Ja sitä hiekkaa kerrotaan nytkin Kannelhiekaksi. Siitä hän suuntasi matkaan Vänniin päen. Tuli suuri susilaoma häntä vastaan. Hän rutasi aesakoevun paksusen koevun poekki sekä pieksi suet tällä pataluhaksi. Sitä paekkaa nytkin nimitetään Susipiiskaksi. Siitä hän sitten matkasi Havukkasyvänmaelle ja asuskeli siellä. Nyt siinä on talo, Hiisi tae Hiienaho. – Ja siinäpä sitä jo tarinaa onkin!
Tutustuessani sitten äskettäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa maist. Lauri Simonsuuren toimittamaan teokseen Myytillisiä tarinoita löytyi siitä kutakuinkin edellisen kaltainen toisinto, joka sitten osoittautuikin juuri samaisen Kuoppas-Hiskin kertomaksi jo v. 1937. Tämä oli tosin hieman täydellisempi kuin hänen viimekesäinen kertomuksensa. Siinä mainitaan hiiden kimpaantuneen kirveen paukkeesta ja sahamiesten ryskeestä ja sanoneen: ”Ei minun korvani kestä moista pauketta, täytyy muuttaa pois”.
Suomalaisen ja vertailevan kansanrunoudentutkimuksen seminaarikokousta varten kirjoittanut Väinö Komu.
Tämä artikkeli on avattu vapaasti luettavaksi 8.9.–15.9. osana Uutismedian liiton Pureudu paikallisiin -kampanjaa, jonka tavoitteena on tuoda esille paikallislehtiä sekä paikallislehtijournalismia.
