Nyt se on viimein täällä, tuo paljon odotettu joulu. En muista milloin viimeksi olisin odottanut joulua samalla tavalla kuin tänä vuonna. Kuin pikkulapsi, jolle joulukuun päivien laskeminen tuntuu yhdeltä ikuisuudelta. Tänä vuonna olen odottanut kovasti siksi, että pääsen rauhoittumaan. Huomaamattani haalin tekemistä itselleni töiden ohelle niin paljon, että hetkellisesti jo tuntui niin sanotusti kynttilän palavan molemmista päistä samanaikaisesti. Mutta niin niistä kunnialla selvittiin ja nyt saa taputtaa itseään olkapäälle ja ansaitusti hengähtää.
Useimmilla meillä on tietyt perinteet, joita rakkaudella vaalitaan joka ikinen vuosi, kuten myös allekirjoittaneella. Nykyinen maailman tilanne aiheuttaa niihinkin vain omat epävarmuutensa ja esteensä.
Meidän perheessä aatto alkaa kotona pitkään nukkuen ja hitaalla aamulla kahvikupin ääressä, loppupäivän ollessa melkoista hulinaa ja vierailua paikasta toiseen perheen luona. Ensimmäiseksi meillä on ollut tapana vierailla äitini äidin luona. Paikalle kerääntyy nykyisin jo neljä sukupolvea ympäri Suomea viettämään joulua, vaikkakin korona on sanellut tätäkin perinnettä. Pikkusiskoni pienenä hänet risti kylämummuksi ja tuo meidän kylämummu onkin minulle valtavan rakas tukipilari sekä luonteeltaan hyvinkin topakka tapaus. Joulu on perheelle, joten ulko-ovesta sisään astuessa tupaan kylämummu laskee soppakauhan kädestään ja saapuu ovelle vastaan puisen kulhon kanssa. Tuo kulho on kännykkäkippo, johon jokainen joutuu puhelimensa luovuttamaan, jos joulupöydän ääreen halajaa. Mielestäni loistava oivallus, vaikka joskus tämä järjestely vähän on hampaita kiristellytkin. Nykyinen someaika on hyvä sysätä välillä sivuun ja keskittyä vain läheisiin ympärillä. Sekä tietenkin siihen maittavaan joulupöytään.
Matka on jatkunut moikaten muitakin perheenjäseniä, jonka jälkeen illaksi olemme kokoontuneet isäni vanhemmille nauttimaan toistemme seurasta, jälleen kerran herkullisesta jouluruuasta sekä hyvin äänekkäistä ja nauruntäyteisistä pelihetkistä lautapelien ääressä. Hyvin kilpailuhenkisessä perheessä monopoly on kiellettyjen listalla ja aivan syystä.
Perinteisesti ennen lahjojen jakoa osa meistä kerrospukeutuu, ahtautuu autoihin ja lähtee hautuumaalle muistamaan heitä, jotka eivät enää joulua kanssamme vietä. Joulu aiheuttaakin itsessäni myös haikeutta, kun kannamme veljeni kanssa äitimme haudalle kynttilän palamaan ja palaan muistoissani oman lapsuuteni jouluihin. Niihin valtavan tärkeisiin muistoihin, jotka äitini on minulle jouluista toteuttanut ja toivon, että jonain päivänä myös tyttäreni muistaa omat joulunsa kuten minä. Eikä ne muistot ole edes maata mullistavia asioita tai mitään, mitä lahjapaketeista on lapsen innolla ja malttamattomuudella repinyt esille, vaan pieniä hetkiä perheen kanssa, joita tulen vaalimaan ikäni. Muistan kun jouluaamuna ei malttanut herätessään edes vaihtaa vaatteita, vaan mentiin juoksujalkaa pyjama päällä olohuoneeseen perinteen mukaan koristelemaan isäpuoleni kaatama kuusi. Ja tuo hautuumaa, kuinka valtavan kaunista siellä on aattoiltana. Kynttilämeri on minusta suuri rakkauden, kaipuun ja kunnioituksen osoitus heille, jotka joskus istuivat kanssamme joulupöydässä ja jakoivat ne jouluperinteet meidän kanssamme.
Näihin sanoihin ja tunnelmiin haluan muistuttaa itseäni ja kaikkia muitakin olemaan armollinen itselle ja vaalimaan näitä joulupäiviä ja -perinteitä. Toivotan toimituksemme puolesta rauhallista joulua ja onnea vuodelle 2022 teille kaikille lukijoille! Palataan yhdessä taas näille tutuille lehden sivuille vuoden ensimmäisen Pyhäkkään ilmestyessä 5. tammikuuta.
Toimittaja,
Sonja Kähkönen
