Olin lapsena hevos- ja koirahullu. Pidän niistä vieläkin, erityisesti koirista. Minulla on täälläkin naapurustossa monta pientä ystävää, joitten riemu on rajaton, kun kohtaamme tien päällä.
Kun olin alakoulussa, sain muutaman kerran mukaani koiran kotiini, jotka sitten omistajat hakivat pois. Kun täytin 10-vuotta, sain kokea yhden elämäni iloisimmista yllätyksistä. Setäni Felix tuli poikansa Martin (kuoli keuhkotautiin vuotta myöhemmin) kanssa pieni keltainen koiranpentu mukanaan. Olin saanut oman koiran.
Kuljeksimme yhdessä metsäpolkuja ristiin rastiin. Hän oli paras ystävän niin kauan kun asuin Kuusenmäellä. Koira sai nimekseen Hessu.
Tultuaan täysikasvuiseksi Hessu teki uskomattoman asian. Eräs naapuri todisti, kuinka Hessu oli Komun pysäkiltä noussut junaan aivan itsekseen, omine kuonoineen. Ja kun juna pysähtyi Pyhäsalmessa, laskeutui Hessu ulos junasta.
Minä olen varma, että asia oli näin: Hessuhan tuotiin meille Haapajärven Olkkolasta, n.15 km Kärsämelle päin. He tulivat junalla Haapajärveltä Komun pysäkille. Ja muu osuusjalkaisin.
Olen varma siitä, että Hessu muisti tämän tulomatkan, ja kun hän sitten myöhemmin nousi Komulta junaan, oli hän menossa äitinsä luokse Ahistus nimiseen mökkiin. Nalle-äidin luokse. Hessu teki vain yhden erehdyksen. Kun juna pysähtyi Pyhäsalmella, Hessu luuli, että oltiin perillä Haapajärvellä. Läksi juoksemaan itään päin. Tiet Olkkolaan ja Kuusenmäelle lähtevät rautatiestä samaan suuntaan. Pettymys oli varmaa suuri, kun hän huomasi tulleensa takaisin kotiin Tapiolle.
Aina, kun tulin reissuiltani kotiin oli Hessu vastaanottamassa. Riemu oli rajaton ja häntä heilui.
Kesällä –58, kun olin lomalla näimme toisemme viimeisen kerran. Koirasta, joka 14 vuotta aikaisemin pienenä koirapoikana iloissaan löi etukäpäliään maahan, oli tullut vanhus. Mutta aina yhtä riemuissan kuin ennenkin. Kun seuraavana keväänä tulin katsomaan jo vakavasti muisti- ja muitakin sairauksia potevaa äitiäni, ei Hessua enää ollut. Sen sijaan näin tuvan penkillä keltaiset koirannahkarukkaset. Sen silloisen tunteen olen halunnut unhoittaa, mutta olen huomannut, että kaikkea ei voi unohtaa. Mutta olen varma, että Siellä “toisella” puolen, kun minun aikani tulee sinne mennä, Hessu juoksee vastaani vimmatusti häntäänsä heiluttaen. Ja sitten taas menemme yhdessä oravia etsimään.
Tätä kirjoitaessa nousi pala kurkkuun Tapion Eerolta
Eero Kilpala
