Isätön

Itsenäisyys on kansakunnan kallein jalokivi. 

Se on lunastettu mahdollisimman kalliilla hinnalla.

Sitä on puolustettava viimeiseen asti.

Minä olin sen tapahtuman yksi molekyyli.  PaSu

Ajatelman itsenäisyyden hinnasta kirjoitti Pauli Sutinen. Hän oli kolmevuotias, kun isä kaatui rintamalla. 

– Talvisota alkoi 30. marraskuuta ja isä kaatui joulukuun kahdeksantena Laatokan koillispuolella. Hän ehti sotia vain pari viikkoa. Minulla ei ole mitään havaintoa isästäni, ainoastaan valokuvia, Pauli kertoo.

Paulin isä oli sodassa pikakivääriampujana. Sotakavereilta ja tutuilta Pauli on kuullut jotain tarinoita isästään ja tietää hänen olleen iloinen ja vilkas.

– Talon isäntä kertoi, että isä hyppäsi puolitoistametrisen riman ylitse saunaan mennessä. 

Paulin osana oli kasvaa ilman isää ja hän jäi isänsä ainoaksi jälkeläiseksi.

– Tällä DNA:lla ei ole muita kuin minä. 

Isän kaatumisen jälkeen Pauli asui äitinsä kanssa Keiteleellä talossa, jossa oli kauppa. Varsinaisena työnään Paulin äiti toimi karjakkona, mutta teki talossakin paljon töitä.

– Kauppiaan veli oli teurastaja ja siellä teurastettiin usein, kun sotaväelle tarvittiin lihaa. Ei silloin puhuttu tappamisesta, vaan elämästä vapauttamisesta. Liha laskettiin tarkkaan, koska se oli kansanhuoltoministeriön alaista. 

Auto vei lihat Kuopioon, mutta veri ja sisälmykset saatiin hyödyntää.

– Sitten kun äiti sai lehmät hoidettua, hän teki teurasjätteistä alatoopia. Se oli hyvää. Niin sanottua mykykeittoakin tehtiin ja verta syötiin paljon eri muodoissa. Äiti otti rasvat suolista ja keitti saippuaksi. Leikkikalut olivat erikoisia. Leikin sian pään puolikkaalla sillä aikaa, kun äiti käsitteli toista puolta. Muistan sen silmän ja pitkät silmäripset, Pauli muistelee.

Yhdessä huoneessa kaupan yläkerrassa asuivat Paulin ja äidin lisäksi myös myymälänhoitaja ja myymäläapulainen. 

– Äidillä oli laulunlahjaa ja hän kävi iltamissa ja tapahtumissa laulamassa. Jos hän ei ollut iltasella kotona, minun piti mennä kauppapuksujen viereen nukkumaan. Aamulla sitten ihmettelin, kun heräsin äidin vierestä.

Suomen edetessä pitkälle Venäjän puolelle jatkosodassa, inkeriläisiä tuli kaupalle asumaan. 

– Sinne kaupan yläkertaan kaikki mahtuivat entisen väen lisäksi. Viisi lasta ja äiti. Lasten isä oli haettu yöllä Stalinin vainoissa. 

Siellä yhdessä huoneessa eläessä pieni poika tottui näkemään monenlaista. Inkeriläisen perheen kanssa tultiin tutuiksi.

– Kun he näkivät, että teurastamme paljon, niin heillä oli sellainen jippo, että sian virtsarakko tyhjennettiin ja siihen puhallettiin olkipillillä ilmaa. Siitä tuli jalkapallo ja sen perässä juostiin paljon.

Sota näkyi elämässä monella tapaa, säännöstelynä, evakkojen tulona ja ihan konkreettisestikin se tuli iholle, rintamalta tulevien matkassa. 

– Sotilaat kertoivat lomilla hirveitä juttuja. Näin unia niistä. Naapurin Matti kävi ja piti sylissä. Myöhemmin hän katosi rintamalle. Alkoi tulla kädettömiä ja jalattomia remppamiehiä, Pauli kuvailee. 

Sitten sota loppui ja inkeriläiset palautettiin. 

– Äiti ja Maria olivat ystävystyneet. Ero oli niin kauheaa itkemistä, ettei se ollut lapsen katsottavaa. 

Mieleen on jäänyt sianporsaiden kuohitseminen. 

– Kuohari kävi aika usein. Sianporsaat pudotettiin jaloista kirnuun ja kuohari otti kellekset pois. Sianporsas huuti kauheasti. Inkeriläisperheen vanhin poika sanoi, että minulle tehdään sama konsti. Vastasin, että ei ole niin isoa kirnua. Kun hän jatkoi, että on tuolla sillitynnyri, niin minä pelkäsin kauheasti. Seuraavan kerran kun kuohari tuli, juoksin ohrapeltoon piiloon ja menin makaamaan selälleen laakealle kivelle. Siinä piilottelin niin kauan, että kuohari lähti. Kuuntelin, kun luostarissa Konevitsan kirkonkellot soivat. 

Laatokan Konevitsan luostari muutti sodan jälkeen Keiteleen Hiekkaan, kunnes veljestö myöhemmin siirtyi Uuden Valamon luostariin.  

– Piirpauke soittaa ihan oikein sen sävelmän. Juuri niin minäkin sen muistan, Pauli vertaa.

Paulikin osallistui jo lapsena työntekoon. Parhaiten on mieleen jäänyt hevosten hoitaminen. 

– Aikaiseen piti nousta. Puolentoista kilometrin päässä oli metsälaidun, josta hevoset haettiin aamulla työhön. Talon poika nosti minut vanhemman hevosen selkään. Se yritti kulkea kaikkien oksien alta, jotta pääsisi eroon minusta. Iltaisin kun työt oli tehty, kävimme järvessä uittamassa hevosia. Olimme järvessä hevosen selässä. Ne olivat sellaisia mukavia tapahtumia, jotka ovat erikoisesti jääneet mieleen. 

Hevosia seuraamalla oppi tärkeitä asioita elämästä.

– Kun Lento-niminen tamma sai orivarsan, ihailin, miten äiti hoitaa sitä hyvästi. Se ei milloinkaan kurittanut. Tajusin, että se on se rakkaus, Pauli kertoo. 

Karua, että sellaisen asian joutuu oppimaan eläinäitiä seuraamalla. Ihan vaille rakkautta ja syliä Pauli ei onneksi pienenä kuitenkaan jäänyt.

– Talossa mistä isä oli lähtenyt sotaan, oli tytär ja kasvattityttö Elli, jotka hoitivat minua. On kuvia, joissa he pitävät minua sylissä. Niillä oli sellainen hoivageeni, Pauli pohtii.

Ruuasta ei ollut kuitenkaan pulaa.

Paulin äiti oli elänyt lapsuutensa huutolaisena ja ilmeisesti sitä perua olivat ankarat kasvatusmetodit. 

– Pahoinpitely ilmeisesti periytyy. Minulla oli suuria vaikeuksia toimia oikein omien lasteni kanssa, Pauli pohtii. 

Muistoja selkäsaunoista tulee mieleen erilaisista niihin liittyvistä asioista. Yksi sellainen ovat nykyisin suositut kylpytynnyrit.

– Olin hyvin usein siinä talossa, missä isä oli työmiehenä, kun lähti sotaan. Pitivät minua kuin poikanaan. Siellä oli yksi venäläinen, jolla oli minua vuotta vanhempi tyttö, sanotaan häntä vaikka Tanjaksi. Kerran kun emäntä oli keittänyt pyykkiä isossa muuripadassa, me pääsimme Tanjan kanssa muuripataan kylpemään. Emäntä oli kertonut siitä äidilleni ja sain kotona selkäsaunan. Olin silloin kuuden ikäinen, Pauli muistelee.

Äiti oli tarkka sukupuolisiveydestä. Tyttöjen kanssa ei sopinut kylpeä. 

Akileijoista Pauli ei ole koskaan oppinut iloitsemaan niihin liittyvän selkäsaunan jälkeen.

– Luulin, että ne ovat villikukkia, kun ne kasvoivat emännän penkissä nokkosten seassa. Pieksin ne matalaksi. Selkäsaunahan siitä seurasi. Samoin silloin, kun nukahdin latoon ja minua etsittiin ukkosella joka paikasta. Itse piti aina hakea kunnon vihta. Kerran vein varsiluudan varren, että lyököön tuolla ja tappakoon vaikka niin on helpompi olla. 

Varsiluudalla ei lyöty, mutta risulla senkin edestä.

Pauli ei edes osannut kaivata omaa isäänsä, koska ei muistanut häntä.

– Näin, miten muille sanottiin, odotahan, kun isä tulee, niin saat isän kädestä. Mietin joskus, että olisiko isäkin sellainen. 

Paulin äiti meni vuonna 1942 uudelleen naimisiin. 

– Olin silloin viisivuotias. Yritys tehdä sisaruksia meni haaksirikkoon. Äidillä oli kohdunulkoinen raskaus. Oli siinä ja siinä että äiti pysyi hengissä, Pauli muistelee.

Perhe sai asutustilan Keiteleeltä. 20–25 hehtaaria maata tuli joka taloon. 

– Isäpuolelta aloin saada kunnioitusta siinä vaiheessa, kun aloin työtä tehdä ja rahaa tuoda, Pauli kertoo. 

– Äidin kanssa me sovittiin asiat. Äidistä tuli helluntailainen. Varmaan koki asiat tunnollaan, Pauli pohtii.

Kouluvuosissakin olivat omat haasteensa. 

– Koulussa rupesivat entraamaan, että nyt kynä oikeeseen käteen. Käsitöissä ei kukaan pystynyt neuvomaan. Ylemmillä luokilla minua nimitettiin hullu-Sutiseksi. Olin jopa ylpeä siitä. Saattoihan se olla, että nykyään sanottaisiin, että olin lievästi ADHD. 

Armeijassa Pauli palveli esikunnassa lähettinä. Siellä hän sai lempinimen Von Sutinen. Osaksi komennuspaikan takia, mutta osaksi siksi, että patjan alla säilytetyn palveluspuvun housuihin sattuivat tulemaan prässit.

Vaimo löytyi kotikulmilta.

– Vaimoni Iida on kotoisin Sukevalta. Hänellä oli lähellä kotipaikkaani sydänmaan mökissä sisko, joka teki lapsia joka vuosi. Iida tuli lapsivuodetta hoitamaan. Kotona sanoin, että menen ongelle. Niin ne sydänmaallakin nuoret tutustuu. Katsoin, että on mukava ja vaatimaton ihminen. Erityisesti rakastuin sen tekemään leipään. Mentiin kihloihin ja tammikuussa 1960 naimisiin Pyhäjärvellä. 

Tammikuussa 60-vuotishääpäivää viettävillä Paulilla ja Iidalla on tyttö ja poika sekä kaksi lastenlasta. 

Pyhäsalmeen Pauli muutti vuotta ennen naimisiinmenoa. 

– Keiteleellä olin monesti heinätöissä isossa talossa, jonka poika oli töissä sahalla. Hän tiesi, että pystyn töitä tekemään ja kysyi, enkö tulisi Pyhäsalmeen. 

Alkuun Pauli oli kaksi viikkoa remonttimiehen kaverina sahalla. 

– Sitä ennen olin tehnyt neljätoistavuotiaasta asti metsätöitä. Sitten menin asettajalle oppiin ja kun saha laitettiin kahteen vuoroon kuukauden päästä, minusta tehtiin asettaja, ställare, tälläriksi haukkuivat. Olin siinä 36 vuotta. Kun täytin 60, laittoivat minut eläkkeelle. 

Kuorimoa hoitaessa päälle vyörynyt tukki vaurioitti selkää. 

– Vanhana se on rustottunut. Kun lapiota varoo, niin ei vaivaa.  

Pauli ajaa paljon polkupyörällä. Liikunta ja metsästys ovat rakkaita harrastuksia. 

– Viime keväänä kiersin Pyhäjärven lenkin. Siitä tulee 70 kilometriä. Järkeä pitää koittaa käyttää, ettei aja liian kovasti, Pauli nauraa. 

– Viulukin on kotona ja olen sitä joskus vinguttanut ja laulamaan olen ollut kova. Aikoinaan nuorena lauloin Keiteleen kirkkokuorossa. Ennen digiaikaa harrastin myös valokuvaamista ja kehitin itse kuvia.

Kuten heti alussa kävi ilmi, myös kynä pysyy Paulin kädessä, vaikka molemmissa tarvittaessa, kun koulussa pakotettiin kirjoittamaan oikealla.

– Äiti oli kova runoilemaan ja muutaman laulunkin teki. Minäkin olen joskus runoja kirjoittanut. SAK:n iltatapahtumista piti aina aikoinaan kirjoittaa runo. 

Paulin runoja on julkaistu Pyhäjärven Sanomissakin sekä nimellä että PaSu-nimimerkillä.

Jaana Salo