Arvoisa yleisö, rakkaat pyhäjärviset! Kun minua pyydettiin pitämään juhlapuhe tässä tilaisuudessa, en epäröinyt hetkeäkään. Tämä on suuri kunnia, olla puhumassa kotiseudusta toisille samalla seudulla asuville, tai siellä muuten aikaansa viettäville. Meitä kaikkia yhdistää tämä pieni kaupunki, sen kauneus ja paikoitellen harvinaisen koskematon luonto. Meillä jokaisella on omanlainen kokemus Pyhäjärvestä, omasta kotiseudustamme. Eino Leino kirjoitti jo vuonna 1910 näin ja oli mielestäni varsin oikeassa havaintoineen: ”Kotiseutu ei ole ainoastaan paikka, maisema tai näköala. Se ei ole ainoastaan kylä, kaupunki, kukkula tai järvenranta. Se on samalla osa meidän syvintä itseämme. Se on määräävä tekijä suurelle osalle meidän henkistä olemustamme. Me emme saa missään niin voimakkaita vaikutuksia luonnosta kuin siellä elomme ensimmäisinä aamuina, iltoina ja keskipäivinä. Ja senkin jälkeen kun olemme kotiseutumme jättäneet ja kauas suureen maailmaan majoittuneet, se säilyttää meihin oman salaperäisen, luonnonmystillisen vaikutuksensa.
Missään ei päivä paistanut koreammin kuin siellä, meidän piennä piipertäissä,missään ei kuu kalpeammin kuumottanut kuin siellä, meidän tuntiessamme ensimmäisen, aavistelevan rakkauselämän ilot ja tuskat. Missään ei touko niin tohissut, ei pakkanen niin paukahdellut, ei kulkunen niin kilissyt, ei siintänyt niin sininen taivaankansi. Eikä se tohise, pauku, kilise eikä siinnä vieläkään. Miksi ei? Siksi että me olimme silloin kuin tuores terva, kuin kirjoittamaton paperi, johon kaikki tarttui, johon kaikki jätti jälkensä sittemin tuntemattomalla voimalla, pysyväisesti ja lähtemättömästi.”
Kotiseutu, tai kotipaikka on hyvin voimakkaasti tunnesidonnainen ja yksityinenasia. Sen kautta me määrittelemme itsemme ja ikäänkuin juurrutamme olemuksemme ja olemisemme. Se on voimakas tekijä myös meidän identiteettimme muotoutumisen kannalta. Kotiseutuun liittyy usein paljon muistoja, ja rakkaita henkilöitä. Näiden muistojen ja ihmisten kautta koko paikka muuttuu turvalliseksi ja tutuksi, sellaiseksi paikaksi jonne kaipaa sieltä pois ollessaan ja joka ei koskaan lähde sinusta. Kotiseutu ja sen tunteminen on myös henkistä pääomaa, jota kukaan ei voi ottaa ihmiseltä pois, aivan kuten jokin huikea taidekokemus. Samalla tavalla toimii siis jokin kirja, esitys, maalaus tai musiikki, joka tekee meihin voimakkaan vaikutuksen.
Olen usein miettinyt, millainen minusta olisi tullut, jos olisin viettänyt lapsuusvuoteni jossain muualla, esimerkiksi suuremmalla paikkakunnalla tai suurkaupungissa. Olisinko kenties vielä nykyistäkin lepattavampi luonne? Jokainen kokemamme seutu kehittää ihmisessä eri puolia, jokainen paikka, jossa olemme viettäneett aikaa, jättää jälkensä meihin. Ihmisellä on taipumus tehdä kylä jopa suurkaupungista ja isotkin kaupungit ovat täynnä pieniä mikrokosmoksia. Olen asunut 18 vuotta Helsingissä, joka tuntui Pyhäsalmen jälkeen todella suurelta, mutta jopa sekin vaikutti pieneltä asuttuani vajaan vuoden Pariisissa. Sielläkin jokainen kortteli oli oma pieni kylänsä. Jokaisessa korttelissa oli omat palvelunsa: leipäkauppa, kahvila, elintarvikekauppa, vaatekauppoja. Saman korttelin ihmiset ja erikoiset persoonat tulivat pian tutuiksi. Tietynlainen suurkaupungeille tyypillinen piittamattomuus ja silmien sulkeminen ikäviä asioita nähdessä tuli esille vain oman korttelin ulkopuolella liikkuessa. Ehkä tämäkin oli lopulta vain harha, ehkä juuri noidenkin asuinalueiden asukkaat pitivät huolta ja tarkkailivat omiaan, aivan kuten omassa korttelissanikin.
Tämä ajatusrykelmä taas sai minut ajattelemaan lapsuuttani täällä kotikylässä. Täällä kaikki tunsivat kaikki, tiesivät heidän taustansa ja tämänhetkisen tilansa. Kylällä kulki erikoisia tyyppejä, joiden edesottamuksista kaikki tiesivät. Jopa lapset olivat eräällä tavalla yhteisiä, koko kylä kasvatti meitä. 70-luvulla ovet pidettiin auki ja lapsenvahteja olivat kaikki ne aikuiset, jotka sattuivat vain paikalla olemaan. Muistan lapsuudesta erityisesti mielikuvitusleikit. Minulla oli mielikuvitusystävä Mommo, joka oli noin 30-senttiä pitkä puupölli. Joku saattoi pitää Mommoa pelkkänä puunkappaleena, mutta minä näin kuitenkin selvästi Mommolla silmät ja suun sekä erilaisia ilmeitä. Leikimme paljon yhdessä ja juttelin hänelle päivät pitkät. Lämmin suhteemme kuitenkin päättyi, kun enoni poltti vahingossa Mommon mökkimme takassa.
Muistan myös kuinka noin seitsemänvuotiaina leikimme ystävieni kanssalinnanneitoja. Linna oli etupihamme nurmikko. Sovimme yhdessä, missä oli kupariastioin varusteltu keittiö, missä ruokasali, missä käytävä, jonka seinillä oli esi-isiemme muotokuvia, missä makuuhuoneet, joissa oli hienot pylvässängyt. Kaikki tämä oli meidän päässämme, emme tarvinneet muita leikkikaluja kuin oman mielikuvituksemme. Tästä taidosta on ollut minulle suunnattomasti hyötyä nykyisessä ammatissani: koko työnihän on tavallaan tyhjän täyttämistä mielikuvituksella, kuvitelluilla ajatuksilla ja mielikuvilla, mutta kuitenkin niin, että ne imitoivat todellisuutta ja ovat ainakin jossain määrin uskottavia. Tietynlainen virikkeiden puute, joka pienessä kylässä asuessa ja erityisesti teiniiässä tuntui puuduttavalta ja sietämättömältä, oli omalla tavallaan myös siunaus. Uskallan väittää että tämä virikkeiden puute toimi myös mielikuvitusta kehittävänä elementtinä. Virikkeetön ja rauhallinen oleminen on monien aivotutkijoiden mukaan tärkeä taito ihmiselle. Tylsyys ruokkii luovuutta. Valmiin tekemisen puute auttaa lapsiakin kohtaamaan luontaisen taipumuksensa asettaa juuri itselleen sopivia haasteita. Nykyään tulen usein tänne Pyhäjärvelle mökille kun minun täytyy opetella uusia rooleja. Koen että täällä täydellisessä rauhassa löydän uusia näkökulmia roolihenkilöön, uusia tapoja ajatella.
Eino Leino jatkaa tekstiään näin:”Kotiseutu on se salainen mittapuu, jonka mukaan me kaikkialla muualla ympäröivää luontoa arvostelemme. Olisin taipuvainen väittämään, että ihminen ylimalkaan ymmärtää luontoa ainoastaan kotiseutunsa prisman läpi: siinä määrin kuin joku maisema, sen vivahdus tai valovaikutus muistuttaa meille jotakin lapsuudenaikaista luonnonvaikutusta, siinä määrin se meitä miellyttää, ja päinvastoin. Tuon ei suinkaan ole aina tarvis tapahtua itsetietoisesti. Tavallisemmin luulen sen tapahtuvan juuri vaistomaisesti, mutta jos joku tahtoo nähdä vaivan tarkata ja eritellä tämänlaatuisia sielunliikkeitään, hän on varmaan hämmästyksellä huomaava, miten hänen käsityksensä luonnosta on suureksi osaksi muodostunut sen mukaan, onko hän syntynyt merenrannalla vai sisämaassa, vuorella, laaksossa, koskenpartaalla vai lakeudella. Eikä se koske ainoastaan luontoa, vaan myös ihmisiä. Sillä kotiseutuun eivät kuulu ainoastaan humisevat hongat tai lepattavat lehtimetsät, eivät ainoastaan sen vilisevät virrat tai korkeat lumikinokset, räiskyvät revontulet tai tyynet järvenpinnat. Siihen kuuluvat myös kaikki ihmiset, jotka siellä elävät ja askartelevat, kaikki, jotka me olemme siellä oppineet tuntemaan lapsuudessamme ja ensimmäisessä nuoruudessamme, ukot ja akat, lapset ja täyskasvuiset, köyhät ja rikkaat, herrat ja talonpojat. Eivätkä ainoastaan nykyään elävät ihmiset, vaan myös kuolleet ihmiset, ne, jotka olemme tunteneet ja joista me vain olemme kuulleet puhuttavan. Kaikki ne ovat kerran jättäneet jälkensä meihin ja niistä on meidän elämänkäsityksemme muodostunut. Siellä ovat meidän olentomme juuret, siellä meidän henkisen sisällyksemme suuret syntysanat.”
Olen täysin samaa mieltä Eino Leinon kanssa, joka kirjoitti nämä tekstit vietettyääntalven Italiassa. Kuvittelen itseni mökkimetsään. Kävelen metsäpolulla. Käveleminen on helppoa, koska polku on pehmeä ja joustava jalkojen alla. Jokaisella sisäänhengityksellä keuhkot täyttää raikas ilma. Haistan tuon aivan erityisen, kuivan mäntymetsän pihkaisan ja eteläeurooppalaisen tuoksun. Aina kun tunnen tämän tuoksun, missä päin maailmaa tahansa, niin minulle tulee välitön mielleyhtymä juuri tänne: mökkimetsään. Riisun kengät pois ja astun sammaleelle. Se tuntuu samalta kuin lapsena paljasjaloin kulkiessa, ihanan pehmeältä. Pudonneet havunnneulaset pistelevät jalkapohjissa. Tuntuu kuin koko elimistö heräisi henkiin jollain aivan uudella tavalla. Metsä ja järvi ovat aina olleet elämässäni läsnä ja ne ovat aina olleet minulle tärkeitä asioita, eräänlainen henkinen koti. Kuin luonnon kirkko. Metsässä samoillessani ja järveä tuijotellessani minulle tulee usein mieleen vanha kiinalainen viisaus, jonka luin aikoinaan Laotsen Salaisuuksien kirjasta: ”Äärimmilleen tyhjentyneenä, täydelleen hiljentyneenä, saa tyyntymään kaikki kymmenet tuhannet asiat. Katson niiden palaamista. Kaikki lukemattomat asiat kukoistavat ja palaavat lähtökohtiinsa. Lähtökohtaan palaamista sanotaan hiljentymiseksi. Tällä tarkoitetaan palaamista kohtalon huomaan. Se mikä on palannut kohtalon huomaan, on tullut osaksi pysyvää. Pysyvän tuntemista sanotaan valaistumiseksi.” Monien tutkimusten mukaan metsässä oleskelu laskee sydämen sykettä ja verenpainetta nopeasti, alentaa verensokeria, parantaa keskittymiskykyä ja muistia, lievittää masennusta, nostaa energiatasoa ja kipukynnystä, vähentää lihasjännitystä sekä tehostaa immuunijärjestelmää. Jo viidentoista minuutin oleskelulla metsässä saavutetaan huomattavia terveysvaikutuksia. Metsässä kuljeskelu vaikuttaa myös mielialaan, sillä metsä nopeuttaa stressistä palautumista ja rauhoittaa meitä. Mitä pidempää metsässä oleskelu on, sitä selvempiä nämä vaikutukset ovat.
Luonto siis vaikuttaa voimakkaasti ihmisiin, mutta vaikutuksen voimakkuus on erilainen eri ihmisillä. Luonnossa oleskelun vaikutuksia sairauksien ehkäisemiseen ja hoitoon on alettu painottaa entistä enemmän, kun tutkimustietoa on kertynyt lisää. Japanissa lääkäri saattaa määrätä potilaalle hoidoksi shinrin-yokun eli metsäkylvyn. Se on metsässä tapahtuvaa mietiskelyä, jonka tarkoitus on stimuloida kaikkia viittä aistia. Luonnonvarakeskuksessakin selvitetään paraikaa, millainen metsä toimisi Suomessa terveysmetsänä eli ympäristönä, josta kävijät saisivat itselleen myönteisiä vaikutuksia mahdollisimman paljon. Mitä isompi, hiljaisempi ja rauhallisempi alue, puhtaampi ilma ja rauhan tuntu metsässä on, sitä tehokkaampi ympäristö on tässä tarkoituksessa. Pyhäjärven metsät sopisivat tällaiseen toimintaan mahtavasti. Kuntamme upeita metsiä ja luontoa kannattaisi todellakin suojella ja hyödyntää järkevällä ja kestävällä tavalla. Uskon, että tulevaisuudessa kaunis, raikas ja puhdas luonto kysyttyä valuuttaa lämpenevässä ilmastossamme ja saastuvassa maailmassamme.
Kuvittelen kirjoittavani tätä puhetta Pyhäjärven rannalla, mökin terassilla. Edessäloiskii ja lepää tuo tuttu kaunis järvi, aurinko paistaa eikä laske ollenkaan näin keskikesällä. Käväisee vain saaren takana, pysyäkseen sitten horisontissa aamuun asti. Hiljaisuus on täällä niin hiljaista, että se miltei sattuu korviin. Kuikka huutaa yksin järvellä, jossain kukkuu käki. Tämä on minun maisemani, minun sieluni. Täällä unohdan kaiken turhan. On vain järvi ja luonto. Fokus kääntyy täällä helposti ja vaivattomasti omasta itsestä ympäröivään luontoon. Hengitys muuttuu syvemmäksi, pitemmäksi. Pienet asiat saavat yhtäkkiä suuren merkityksen. Pihalla keikutteleva västäräkki saa jakamattoman huomion. Kun katson korkealle honkien latvuksiin, niin neulasten vihreys ja taivaan sini muodostavat mykistävän kauniin väriyhdistelmän. Tänne minä kuulun. Osa minusta tulee aina olemaan täällä, Pyhäjärvellä.
Anna-Leena Sipilä
