Sodan vuoksi uudelleen sijoitettavien ihmisten määrä oli valtava. Evakkomatkalle kotoaan joutui lähtemään talvisodan aikana ja rauhanteon jälkeen yhteensä noin 430 000 henkeä. Jatkosodan aikana takaisin Karjalaan palanneet joutuivat lähtemään uudestaan kodeistaan. Siirtoväki asutettiin uudelleen eri puolille Suomea.

Kaarina Rantakoivu on syntynyt vuonna 1932 Soanlahden Kiekuan kylässä, 25 kilometrin päässä Värtsilästä. Soanlahtelaisia on sijoitettu paljon Pyhäjärvelle ja muihin Oulun Eteläisen alueen kuntiin. Tie lopulliseen kotiin oli kuitenkin mutkikas.

– Ensimmäisestä evakkomatkasta talvisodan aikana on vähän harmaita muistikuvia. Siihen aikaan lapset pidettiin aikuisten asioista sivussa. Jotain kuitenkin kuultiin. Tuli sellainen vaihe, että oli hirveää kaaosta ja kauhua. Sen muistan elävästi, kun mamma ikonin edessä itki ja teki ristinmerkkejä. Tuli sellainen tunne, että nyt on jotain vakavaa meneillään, Kaarina muistelee.

Kaarina on 9-lapsisen sisaruskatraan keskivaiheilta. Kaarinan kolme vanhempaa veljeä olivat sodassa ja kaksi heistä jäi sille reissulleen.

– Sen verran muistan, että ensimmäisen evakon aikana olimme monessa paikassa. Ainakin Hankasalmella ja Konnevedellä. Kaikkien mutkien kautta tulimme Honkamäkeen Kiuruveden ja Pyhäjärven rajalla. Muistan, kuinka siellä kävin kouluakin, olin jo sen verran iso. Honkamäestä Lavapurolle kuljettiin talvella hevosen jälkiä pitkin. Mekon alla oli neulotut villasukat ja sukat yksillä sukkanauhoilla. Jalat upposivat usein hankeen ja kyllä oli kylmä!

Soanlahdelle päästiin palaamaan syyskuussa 1942.

– Lavapuron asemalta noustiin junaan. Oli epämääräinen tunne, että mitä tämä nyt on. Aikuinen isosiskoni Sylvi oli mennyt edeltä siivoamaan paikkoja, Kaarina kertoo.

– Kun pääsimme kotiin, meidän kotia pommitettiin. Ihme ja kumma että tässä vielä olen.

Yksi pommeista osui perunapellolle ja toinen liiterin nurkkaan sytyttäen liiterin palamaan. Kolmas pommi osui tuvan seinän lähellä olleen leikkimökin nurkkaan, mutta ei räjähtänyt.

– Loppupäiväksi piti mennä metsään valkoiset lakanat päällä, ettei erotuta maastosta, Kaarina muistelee.

Lähimetsiin oli haudattu sotilaita, joille oli tehty puusta ristejä ja siellä saattoi yhä olla räjähtämättömiä ammuksiakin.

– Pojat halusivat koluta kaikki paikat sotasaalista etsien. Pelotti, että loukkaavat itsensä. Oli kai siellä leikkipaikat, Kaarina huokaisee.

Kesäkuun 1944 lopulla alkoi uusi evakkotaival.

– Muistan kun meidät lastattiin kuorma-auton lavalle. Auto toi meidät Rääkkylään, jossa menimme jonkinlaiseen roomuun. Kun olimme lähdössä rannasta, meidän kylän naiset alkoivat laulaa ”Sua kohti herrani, sua kohti ain”. Lapselle tuli silloin hirveä hätä ja epävarmuus.

Nälkää Kaarina ei muista evakkomatkoilla nähneensä, vaikka mieleen ei tule kuin yksi ruokailumuisto.

– Varkaudessa meidät vietiin koululle ja siellä oli lämmin ruoka. Se tuntui hyvältä.

Varkaudesta matka jatkui junan härkävaunussa kohti Jepuaa ja sieltä kuorma-autolla Vöyrille.

– Siellä olimme kolmatta vuotta. Sieltä isä kulki hevosella savottaan Pyhäjärvelle. Sitä kautta mekin sitten sorruttiin tänne.

Ensimmäisistä evakkopaikoista Kaarinalla ei ole selkeitä muistikuvia, mutta Vöyriltä on jäänyt hyviä muistoja.

– Voi että he olivat ihania ihmisiä! Kun koti Pyhäjärvellä valmistui, he tulivat käymään ja toivat ison taulun tupaantuliaisiksi. Meille jäi yhteys pitkäksi aikaa.

Vöyrillä Kaarinan perhe asui samassa pihapiirissä isäntäperheen kanssa.

– Yksi tupa meillä siellä vaan oli, missä kaikki asuttiin, mutta siinä oli onneksi iso uuni, missä pystyi leipomaan. Monilapsisia perheitä saattoi olla asutettuina mökkeihin, joissa ei ollut uunia. Yksikin emäntä alusti kotona taikinan ja talvella ajoi meille leipomaan leipätaikina potkurin kyydissä.

Ensimmäisiä muistoja muutosta Pyhäjärvelle on kuorma-autolla matkustaessa vastaan tullut iloinen seurue

– Nuoret olivat menossa tansseihin ja huiskuttivat meille. Tuskin tiesivät, keitä me olemme, mutta hyvältä tuntui kun tervehtivät.

Äitienpäivänä 1946 perhe tuli isän perässä Pyhäjärvelle.

– Vesikosken maista saimme asutustilan ja heidän pirtissään saimme asua, kunnes isä ja Pekka-veli saivat rakennettua meille oman pirtin. Se toi turvallisuuden tunnetta, kun meillä oli nyt oma koti.

Kaarina oli vasta 15-vuotias, kun hän tapasi Pyhäjärvellä Taunon.

– Enpä ole niin lapsirakasta ihmistä tavannut kuin Tauno. Viidettä vuotta seurusteltiin ja sitten menimme kihloihin. Tauno oli hyvä mies. Hän olisi vaan saanut elää pidempään. Tauno kuoli 48-vuotiaana. Olin kuin puulla päähän lyöty, kun jäin yksin. Kun ei minulla ole ollut ketään muuta kaveria koskaan ollut.

Koville on ottanut myös omien lasten menettäminen. Lapsista on enää yksi kolmesta elossa.

– Aika ei pysähdy, vaikka kuinka toivoisi, että ollaan tässä ja nyt. On mentävä eteenpäin, meni hyvästi tai huonosti, Kaarina pohtii.

Kaarina muistaa edelleen elävästi kodin Karjalassa.

– Ne ovat minulle hyvinkin tärkeitä muistoja. Vanhemmat pitivät muutamaa lehmää. Sen verran viljeltiin, että saatiin jyviä, jauhoja ja juurikasveja. Kasvimaa oli iso. Piti olla paljon kasvamassa, kun oli suuri perhe. Marjat ja sienet haettiin metsästä.

Koska samoilta alueilta lähteneitä asutettiin yleensä alueittain, lapsuuden ystäviä säilyi elämässä.

– Oli hyvä, että saman kyläisiä tuttuja tuli tänne. Sillä oli iso merkitys. Olimme paljon tekemisissä. Paljon täällä on ollut ihan entisiä koulukavereitakin, Kaarina valottaa.

Kaarina on käynyt katsomassa entistä kotiseutua kolme kertaa.

– Koko kylässä ei ollut enää minkäänlaista rakennusta pystyssä. Silti muistin tarkasti kaikki talot, koulun ja kaupan. Pihassa oli kivijalka, portin pylväitä sekä aitan ja navetan peruskiviä jäljellä. Kiukaan kiviröykkiökin löytyi. Muistin myös, missä kaivo oli, joten osasimme sitä varoa. Leikkimökin takana ollut valtava kivi ei ollutkaan niin iso kuin muistelin, Kaarina nauraa.

Karjalaisuus näkyy elämässä edelleen esimerkiksi perinneruokina, murteena ja ortodoksisuutena.

– Näihin päiviin asti olen karjalanpiirakat paistanut itse. Jouluaattoaamuna herään aikaisin, laitan radiosta joululaulut hiljaa soimaan ja alan leipoa piirakoita. Lapsenlapsikin on oppinut niitä leipomaan, Kaarina kertoo hymyillen.

Jaana Salo