Kansainvälisen YK:n päivän kunniaksi tutustumme YK:n rauhanturvajoukoissa palvelleeseen Kimmo Parkkiseen. Kimmo on ollut komennuksella Aasiassa, Euroopassa ja Afrikassa.

– Ekan reissun olin Libanonissa, Shrifan kylässä. Lähdin sinne 24-vuotiaana vuonna 1987. Rauhanturvajoukkoihin lähteminen kiinnosti sen takia, kun työtilanne täällä oli vaisu. Halusin päästä myös katsomaan muita maita syvällisemmin.

Kimmo laittoi hakemukset rauhanturvatehtäviin ja pääsi koulutukseen Niinisalon varuskuntaan. Nykyisin Porin prikaatin Kriisinhallintakeskus Säkylässä kouluttaa rauhanturvaajat ennen operaatiota.

– Neljän viikon koulutuksen päätteeksi olikin jo lento kohteeseen. Ensin tehtiin puolen vuoden sopimus ja jos kaikki meni hyvin, niin jakso muuttui vuoden pituiseksi, Kimmo muistelee.

Parkkinen kertoo, että rauhanturvaajan on oltava sosiaalinen tiimipelaaja. Rauhanturvajoukot muodostavat kohdemaassa oman lähes omavaraisen yhteisön, joka koostuu eri alojen osaajista. Joukossa voi palvella esimerkiksi pappi, lääkäreitä, sairaanhoitajia, palomiehiä, poliiseja ja kirvesmiehiä.

– Koulutuksessa korostettiin sitä, että kaikilla on kohteessa oma vastuualue mikä pitää hoitaa. Työ pohjautuu kokemukseen ja ammattiin. Olen koulutukseltani sähköasentaja, joten toimin esimerkiksi autokorjaamolla sähköasentajana.

Suomi osallistuu kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta ylläpitävään sekä humanitaariseen ja siviiliväestön suojaamiseen tähtäävään rauhanturvaamistoimintaan. Tilanne ja tehtävät eri kohteissa ovat olleet erilaisia.

– Libanonissa oli oikeitakin taisteluja ja sellaisia tilanteita joihin jouduimme menemään väliin. Olisi voinut tapahtua pahempaakin, kun kaikki tähtäilivät toisiaan ja me olimme välissä, Kimmo kuvailee.

YK:n johtama UNIFIL-rauhanturvaoperaatio on jatkunut Libanonissa jo vuodesta 1978. Suomi on osallistunut operaatioon neljällä vuosikymmenellä. Kimmo hakeutui Libanonissa monikansallisiin FMR-joukkoihin.

– FMR oli mielestäni ihan ykköspaikka ja ihan eri maailma. Englanniksi piti pärjätä ja tutustui ihmisiin monista eri maista.

Vuonna 1989 Parkkinen suuntasi Afrikan mantereelle. YK perusti  UNTAG-operaation tukemaan Namibian itsenäistymisprosessia turvaamalla vapaat ja oikeudenmukaiset vaalit.

– Kiersimme aavikolla huolehtimassa, että äänestykset majoissa sujuvat ja menevät oikein. Siellä näki ihmisiä, jotka eivät osanneet lukea eivätkä kirjoittaa. Veimme samalla ihmisille avustuspaketteina ylimääräistä armeijan muonaa ja tarvikkeita. He saattoivat yrittää wc-paperia puraista ja heittivät pois, kun se ei ollut syötävää, Kimmo muistelee.

Tukikohta sijaitsi Pohjois-Namibian Rundussa. Sadekaudella maa muuttui punertavaksi liejuksi ja kuivalla kaudella hiekka pölisi teillä.

– Keskipäivällä kuumimpaan aikaan mittari saattoi näyttää viittäkymmentä astetta. Silloin vietettiin siestaa uima-altaalla. Vaikka oli kuuma, niin joka päivä saunottiin. Suomalaiset pioneerijoukkueet rakentavat aina ensimmäiseksi saunan YK-tukikohtaan, Kimmo kertoo.

Namibian jakso kesti 8 kuukautta, koska se päättyi vaalien mentyä.

90-luvun puolivälissä Kimmo oli vuoden Makedonian pääkaupungissa Skopjessa. Makedonia erosi rauhanomaisesti Jugoslaviasta vuonna 1991. Jugoslavian hajoamissodat heijastuivat kuitenkin myös sinne. YK aloitti Makedoniassa tammikuussa 1993 rauhanturvaoperaation, joka tähtäsi konfliktin ennaltaehkäisemiseen valvomalla lähinnä Jugoslavian ja Albanian vastaisia raja-alueita ja tarkkailemalla tilannetta.

– Skopjessa menin vartijapuolelle, mutta se alkoi tuntua paikallaan olemiselta, joten hain siirtoa kuljetuspuolelle. Ajoin esimerkiksi kuorma-autolla soraa, kun rakennettiin teitä ja infraa humanitäärisenä apuna ja kuljetin lomalaisia linja-autolla Skopjesta Kreikkaan.

– Ylenin sillä kerralla aika mukavasti ja olin lopussa joukkueen varajohtaja. Yleneminen vaikuttaa tehtäviin ja palkkaukseen. Seuraava pykälä olisi ollut kapteeni, mutta siihen ei voi päästä ilman aliupseerikoulua. Jälkikäteen harmitti hirveästi se, että halusin aikoinaan käydä armeijan kahdeksassa kuukaudessa. Olisi kannattanut silloin skarpata, Kimmo pohtii.

Rauhanturvatehtävistä kiinnostuneille nuorille Kimmo suositteleekin armeijan käymistä kunnolla.

– Armeijaa on turha pelätä. Normaali ihminen pärjää siellä ihan hyvin ja sen käyminen on ihan sivistävää. AUK:sta tai RUK:sta voi olla hyötyä myös muissa esimiestehtävissä. Myös kielitaito on tärkeä jos meinaa muualle töihin.

– Eri maissa reissatessa sai hämmästellä monenlaisia asioita ja joutui sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin. Paljosta olisin kuitenkin jäänyt pois jos ei olisi tullut mentyä. YK-joukoissa tuli paljon ystäviäkin. Joihinkin olen pitänyt yhteyttä, mutta vuosien kuluessa yhteydet ovat harmittavasti hiipuneet, Parkkinen pohtii.

Kutsuja uusiin komennuksiin on tullut, mutta elämäntilanne on ollut sellainen ettei ole voinut lähteä.

Kimmo kokee, että rauhanturvatehtävissä saadut kokemukset ovat antaneet erilaista perspektiiviä elämään.

– Siellä joutui näkemään ihmisten kurjuutta ja raakuuksia, kuten pikaoikeudenkäyntejä ja teloituksia. Samanlaisia ylilyöntejä siellä tapahtui kuin Suomen sisällissodassa punaisten ja valkoisten kesken. Kokemani jälkeen en pysty ajattelemaan mustavalkoisesti.

– Molemmilla puolilla on aina hyvää jos on huonoakin. Ei riitä, että pystyy sanomaan terävän mielipiteen. Kannattaa kuunnella ennen kuin on omalla tiedolla määräämässä. Asiat voivat olla ihan eri tavalla kuin pikaisesti katsoen näyttää.

Reissujen myötä maailman tapahtumat alkoivat kiinnostaa enemmän ja niitä tulee tarkemmin seurattua.

– Kokemukset ovat muuttaneet minua ja ajattelutapaani. Mietin asioita kriittisemmin. Ei ole vain tämä yksi Suomi ja Pyhäjärvi ja omat ongelmat. Isoja ongelmia on paljon muuallakin. Suomessa on toistaiseksi aika hyvin asiat, mutta jos esimerkiksi terrorismi pääsee valloilleen, tilanne voi muuttua. Ei tarvitse olla radikaali mutta on hyvä tiedostaa asioita.

 

Jaana Salo