Riemuylioppilaan tervehdys

Hyvä juhlaväki ja uudet ylioppilaat. Toivotan teille kaikille oikein paljon onnea tänä suurena juhlapäivänänne. Me kaikki paikalla olevat riemuylioppilaat haluamme juhlia kanssanne. Jos katsoo 50 vuotta eteen tai taaksepäin, se on pitkä aika. Onnittelut myös opettajille ja kotiväelle – olette tehneet paljon työtä nuortenne kanssa. Tähän hetkeen sisältyy onnea ja haikeutta sekä lähdön tunnelmia. Tutut turvalliset kuviot muuttuvat. Uudet haasteet, odotukset ja elämänvaihe ovat edessä. Joku teistä jo tietää, minne suuntaa. Joku saattaa pohtia: Mitä nyt? Miten selviän? Asiat kuitenkin järjestyvät, siihen voi luottaa.

Me riemuylioppilaat synnyimme sodan jälkeen Suomeen suurimpaan ikäluokkaan. Oppikouluun piti pyrkiä ja lukukausimaksut maksaa. Luokissa oli noin 40 oppilasta. Pirttiahon Sirkka työnsi maitokärryllä kouluruokaa. Kuri ja järjestys olivat hyvällä tasolla. Tosi harvoin kukaan kyseenalaisti mitään. Aamuhartaus joka aamu. Oli valittavana kieli-, matematiikkalinja sekä biologia tai psykologia. Latinaa luettiin. Koepapereihin laskettiin virhepisteitä. Yhdeksän pisteen virhe oli paha. Jos selvisi plussalle, niin hyvä. Jos et selvinnyt, sait ehdot, jäit luokalle ja reputit.

Koulumatkat taittuivat pyörällä kesät. Talvet muistan, kun rehtori kutsui koolle kaikki tytöt ja kertoi, että tyttöjen käyttämät pitkät housut aiheuttavat paheksuntaa. Käyttö tulisi lopettaa. Tästä tuohtuneena Eila-niminen oppilas marssi rohkeasti opettajanhuoneeseen setvimään asiaa. Me pienemmät seistiin oven takana kannustusjoukoissa. Kielto kumottiin!

Minun edestakainen koulumatkani oli 15 kilometriä. Pieni kun olin, niin jalat eivät ylettäneet polkimille. Terho veli värkkäsi laudan rungon väliin. Yhtenä päivänä Ruuskasen risteyksessä törmäsin poliisi Pahkalan vaalean siniseen mosseen polkupyörällä, vaikka tulin oikealta. Lensin Paajasen kaupalle. Ympäri kertyi miehiä vitsailemaan. Poliisit eivät jääneet katsomaan tai ottaneet edes yhteyttä. Siitä lopulta virkosin, otin pyörän ja poljin.

Lokakuussa 1959 paloi kirkolla koulu. Tuulisena kylmänä päivänä poljin katsomaan koulun savuavia raunioita. Sen jälkeen koulunkäynti jatkui Palotalolla ja Pohdin talolla sekä muissa tarpeeksi isojen talojen tuvissa.

Toimikunnan toiminta oli hyvin vilkasta. Erään kerran halusimme juhlia 21:30 asti – emme saaneet lupaa. Piti lopettaa 21:00. Päätimme protestoida. Rehtorimme Rauli Soilaman tunnilla kukaan ei viitannut. Ennen tunnin loppua luokanvalvoja Onni Majava saapui myrskytuulen tavoin paikalle. Protestista selvisi kahden tunnin jälki-istunnolla.

Itse kuuluin niihin, joiden koulunkäynti takkusi jonkun hahmotushäiriön vuoksi. Siitä seurasi kolme asiaa, jotka estivät oppimista. Jännitystä, pelkoa ja häpeää. Jokainen paikalla oleva riemuylioppilas antoi minulle tavalla tai toisella tukiopetusta eri oppiaineissa. Minua auttoi liikuntaharrastus – kilpasuunnistus ja –hiihto. Itseäni lohdutti ajatus: paistaa se vielä risukasaankin. Ja paistoihan se. Pääsin ylioppilaaksi syksyllä -68. Meitä reputti kaksi. Toisesta tuli pappi ja kirkkoherra. Minä valmistuin Oulun yliopistosta kädessäni suurin stipendi ja kokolailla hyvä todistus. Nyt olen saanut opettaa lapsia, aikuisia, opettajia ja johtaa koulua – haaveeni toteutui!

Olen katsonut taaksepäin, muistellut mielelläni menneitä. Sinä uusi ylioppilas, luo katseesi rohkeasti tulevaan. Luota itseesi, unelmoi ja elä! Olet tärkeä ja ainutlaatuinen. Jos kohtaat vastatuulta ja ylämäkeä, ponnistele ja pinnistele. Vaikeuksista voittoon. Selviäminen on palkitsevaa.

Sinulla on paikka tässä maailmassa. Jos et pääse sinne, minne haaveilet, toinen vaihtoehto saattaa olla parempi. Olet uuden elämänvaiheen edessä. Päätät jokaisesta ottamastasi askeleesta itse. Valitset oman polkusi. Mitä valitsetkin, toivon sinulle myötätuulta, onnea ja menestystä sekä siunausta kaikessa mihin ryhdyt.

Teissä on tulevaisuus!

 

Riemuylioppilas Varpu Joenrinne