Mielipide: Luonto lähellä

Torstaina 11. tammikuuta olin Olkkosentiellä aamulenkillä potkukelkalla. Entisen kaatopaikan takana potkin kelkkaa 81-vuotiaan innolla. Kelikin oli hyvä. Satuin katsomaan taakseni, mikä musta takaa tulla nulkkasee. Onko se koira? Juoksutyyli ihmetytti, ei koira noin juokse.

Jäin uteliaana katsomaan tulijaa ja käänsin kelkan sitä vastaan. Aika hyvä vauhti auratulla tiellä, lähestyi hyvin nopeasti.  Tuli jo niin lähelle, että silmätkin näkyivät, pyöreät napit, häntä kuin pölyhuiska. Luonto-ohjelmia katsoneena ei ollut vaikea tunnistaa: ahma. Se hyppäsi aurauspenkan päälle. Siinä katseltiin toisiamme tovi. Nuoleskeli huuliaan, kuin olisi mieli tehnyt suudella. Olisipa kamera.

Näin vaimoni Iida luonnehti elämystään.

– No pelottiko, kysyin.

– Ei sillä hetkellä, mutta jälkeen päin kyllä.

Kysyin, mitäpä olisit tehnyt, jos se olisi hyökännyt päällesi.

– En tiedä. Ehkäpä olisin puhunut nollatoleranssista, Me too –kampanjasta.

Tämä on sitä jossittelua. Jäljet on siellä näkyvissä. Tämä ei ole satua, vaan tätä päivää.

Pauli Sutinen