Sota vei Jaakolta isän ja keuhkotauti äidin

Jaakko Haaraojasta tuli täysorpo 11-vuotiaana. Mummun hellässä huomassa kasvaneena hän ei kuitenkaan koe jääneensä elämässään missään paitsi.

Moni pyhäjärvinen tuntee Jaakko Haaraojan. Nivalasta Pyhäjärvelle kaivokselle heti 60-luvun alussa tullut Haaraoja pyöritti vielä eläkkeelle jäätyään Vj-Nordic-maahantuontifirmaa ja on vasta nyt pikku hiljaa siirtämässä sen toimintaa pojalleen Petrille. Jaakko on tuttu myös Pyhäjärven vesistöjen ja kalahankkeiden tiimoilta, olihan järvi juuri se syy, miksi hän Pyhäjärvelle halusi muuttaa. Mies on tehnyt pitkän päivätyön ja saanut siitä myös arvostusta, hänet on palkittu kertaalleen muun muassa PPP:na eli Positiivisesti Poikkeavana Pyhäjärvisenä. Ahkera työura ja valoisa elämänasenne nousevat vielä suurempaan arvoon, kun kuulee hänen vaikeista lähtökohdistaan elämään.

Jaakon isä, Veikko Haaraoja kaatui 27-vuotiaana Kannaksella, Vuokselan Uusikylässä.

– Sen verran olen kuullut, että he ovat olleet jollain raskaalla reissulla ja päässeet vähän sivummalle huilaamaan. Viikon päässä olisi odottanut loma. Porukka on ruvennut korsuun nukkumaan, isäkin oli pöydän päälle väsähtänyt. Sitten oli tullut lentokone, pudottanut kranaatin ja kaikki miehet olivat kuolleet.

JR 26:ssa olleelta Veikko Haaraojalta jäivät lapset Vikke eli Viljo 4, Jaakko 3, ja vauvaikäinen Mauno.

Nivalan Järvikylältä kotoisin ollut Veikko oli löytänyt vaimonsa Ainon (o.s. Kotila) kirkonkylästä ja he olivat alkaneet rakentaa omaa kotiaan Kuumäkeen parin kilometrin päähän Veikon kodista Mehtälästä. Uudisrakennuksen teko oli jäänyt kesken sodan tultua ja Ainon jäätyä leskeksi.

– Äiti oli sellainen touhun ihminen, hänellä oli kova homma hankkia tarvittavia lupia rakennustoimistosta ja miehiä rakennukselle, Jaakko kertoo.

Isästään Jaakko ei muista mitään, mutta hänen on kerrottu olleen hyväntahtoinen ja sopuisa mies, joka oli ahkera tekemään töitä. Äiti oli touhukas ihminen ja harras uskovainen.

Sotaorvot saivat Ruotsista kummit, jota lähettivät pojille paketteja. Jaakon kummi oli kauppa-alalla ja lähetti paketteja säännöllisesti. Niissä oli omenoita, hedelmiä, vaatteita ja leluja.

– Kerrankin tuli sellainen paketti, joka mörisi kallistettaessa. Äiti ei luvannut sitä pakettia avata, mutta me pojat juoksutettiin paketti kankaalle ja purettiin auki, sieltä paljastui joku mörähtelevä kone.

Aino-äiti sairasti keuhkotautia ja Veikon kuoleman jälkeen hän avioitui uuden miehen kanssa, joka oli myös keuhkotautinen, joten sairaus eteni entisestään. Pojat joutuivat asumaan mummun hoiviin.

– Mummu oli pelastus meille. Sodassa oli kaatunut paljon miehiä, joten lapsia tarjottiin paljon eri paikkoihin asumaan. Meitä oli kolme vipeltäjää niin kuka meidät olisi ottanut, varsinkaan samaan paikkaan. Mummu ei halunnut antaa meitä ympäri maailmaa vaan otti hoteisiinsa, Jaakko kiittelee.

Lapset eivät saaneet tavata äitiä, ettei keuhkotauti tarttuisi. Pojat kävivät Ylivieskassa linja-autolla Aalin kanssa tarkastuksessa, mutta heillä ei keuhkotautia ollut. Äiti ikävöi poikiaan ja lähetti heille kirjeitä, kannusti ja kehui hyvin menneistä kokeista.

Heinäkuun lopulla vuonna 1948 Jaakko oli naapuritalossa puintitalkoissa, polkemassa olkia, kun talon vanha isäntä tuli luokse, ja pyysi Jaakkoa laskeutumaan kuorman päältä alas.

– Äitisi on kuollut, hän sanoi. En jäänyt kuuntelemaan enempää, minulla oli niin paha olo. Juoksin kankaan läpi kotiin, Jaakko muistelee haikeana.

Jaakko oli 11-vuotias jäädessään täysorvoksi, mutta hänellä oli kuitenkin asiat hyvin. Oli perhe: Iida-mummu, Aali-setä ja veljet Vikke ja Mauno.

Kolme veljestä sai monenlaisia kommelluksia aikaan.

– Kerrankin löydettiin navetan vintiltä muhiin peitelty panoslaatikko. Se meitä kiinnosti, laatikko avattiin. Laatikko oli täynnä kiväärin panoksia. Paimeneen mennessä me sitten salakuljetettiin laatikko sinne. Vedettiin tielle karhi, panoslaatikko siihen päälle ja tulet alle. Kyllä meillä sitten tulikin kiire ladon taakse ojaan suojaan, kun panokset alkoi räjähdellä, Jaakko muistelee.

– Eipä siinä oltu ajateltu, mitä jos joku siinä tiellä kulkee. Kyllä silloin pelotti, että miten tässä käy, mutta onneksi tuli sitten sammahti ja pauke loppui. Tulihan siitä perästä kyselyä eikä siinä auttanut muu kuin tunnustaa, mistä oltiin laatikko löydetty.

Jaakko on lapsuuteensa tyytyväinen ja muistelee sitä lämmöllä.

– Minulla on yhtä hyvät lähtökohdat elämään kuin kenellä tahansa muullakin, vaikka sotaorpo olenkin, hän hymyilee.

 

Mirka Kauranen