Yhdistyneiden kansakuntien päivää vietetään 24.10. YK:n rauhaturvatoiminta on koskettanut läheisesti Maija Mannista – hänen perheessään on rauhanturvaajia jo kolmessa polvessa.

 

 

”Rakas! Lähdemme Kairoon puolen päivän jälkeen. Älä hätäile! Rakas olen aina sinun. Hoida poikia hyvin. Hirveä kiire. Terveisiä teille = pojille. Posti odottaa! Suukko tuhat! Pakko lähteä. Rakastan Sinua! Isi”

Kalevi Manninen kirjoitti tämän kirjeen 26. lokakuuta vuonna 1973, vain pari päivää YK:n päivän jälkeen. Egyptin ja Syyrian hyökkäys Israeliin käynnisti Jom kippur -sodan lokakuun 1973 alussa ja aselepo solmittiin 23. lokakuuta. YK:n turvallisuusneuvosto aloitti alueella rauhanturvaoperaation, johon siirrettiin kiireessä Kyproksen UNFICYP-rauhanturvajoukkoja. Pyhäjärvinen Kalevi Manninen oli yksi seitsemästäsadasta Egyptin Suezille siirtyneestä.

”Rakas! Radio on auki ja siellä sanottiin, että Kyprokselta olevat turvallisuusjoukot siirretään Israeliin toistaiseksi. Rakas, nyt minulla on suru, saatko enää tätäkään kirjettä” kirjoitti Kalevin puoliso Maija Manninen samana päivänä 26. lokakuuta 1973. Maija eli epätietoisuudessa ja median varassa. Kirjeet ottivat aikansa ennen kuin päätyivät rakkaan ihmisen käsiin.

 

 

Kirjeiden lähettäminen oli Kalevi ja Maija Manniselle aina luonteva tapa ottaa toiseen yhteys. Jo seurustelun alkuaikana he kirjoittelivat toisilleen. Maija toimi Pyhäjärvellä seurakuntasisarena tavatessaan Kalevin vuonna 1958. Kalevi lähti kadettikouluun ja lopulta vuonna 1961 pariskunta muutti Niinisaloon, jonka varuskunnassa Kalevi aloitti työskentelyn.

– Niinisalossa koulutettiin rauhanturvaajia YK:n koulutuskeskuksessa. Pääsimme seuraamaan läheltä, kun moni lähti rauhanturvaajaksi vuorollaan, ja lopulta Kalevi lähti myös ensimmäiselle reissulleen Kyprokseen 1968, muistelee Maija.

UNFICYP eli United Nations Peacekeeping Force in Cyprus on Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvaoperaatio Kyproksella. Sen tavoitteena on turvata rauha saaren kreikkalaisen ja turkkilaisen väestön välillä. Operaatio alkoi vuonna 1964.

– Kalevi teki puolen vuoden sopimuksen. Siihen aikaan rauhanturvaamisessa houkutti myös se, että sen jälkeen sai tuoda verovapaan auton Suomeen. Meillekin sitten tilattiin Saksaan mersu.

Tehtävä Kyproksella sattui rauhalliseen aikaan. Se ei herättänyt pariskunnassa sen enempää huolta.

– Meillä oli ollut tuttuja Kyproksella rauhaa turvaamassa. Ainoastaan ehkä mietitytti, miten pärjään kolmen pienen pojan kanssa. Sotilaan puolison elämään oli kuitenkin ollut jo pakko totuttautua – olihan Kalevi jo aiemmin ollut esimerkiksi Lapin leireillä poissa kotoa.

Kyproksen suomalaiset rauhanturvaajat palvelivat Nikosiassa, jonne myös Maija pääsi tekemään lomareissun. Puolen vuoden tehtävä tuli päätökseensä ja paluu Kyprokseen tapahtui vuonna 1973. Tällä kertaa vuodeksi.

– Ensimmäisen rauhanturvatehtävän kokeneena Kalevi uskalsi tehdä vuoden sopimuksen. Toinen reissu oli sitten Kyrenian alueella, jossa oli ihan suomalaisten esikunta. Siellä oli rauhallista ja kansainvälistä toimintaa oli paljon. Suomalaisilla oli hieno paikka vuoristossa saunoineen ja uima-altaineen. Aina olikin hirveästi tulossa eri maiden pomoja vierailemaan, nauraa Maija.

Kalevi toimi Kyreniassa oman alueensa päällikkönä. Hän oli vastuussa homman toimimisesta – jos joku rauhanturvaajista sairastui, täytyi Kalevin päättää, kuka toimii kenenkin tilalla vartioinnissa.

– Teimme poikien kanssa kuuden viikon matkan Kyprokselle. Meille vuokrattiin asunto, mutta iltaisin saimme mennä Kalevin työpaikalle, jossa oli uima-allas. Oleminen Kyproksella oli meillä tosi vapaata ja saimmekin sieltä monia uusia ystäviä.

 

Kun Maija oli poikien kanssa Suomessa ja Kalevi Kyproksella, vaihdettiin kuulumiset kirjeitse.

– Meillä oli tapana kirjoittaa aina. Emme kirjoittaneet siten, että olisimme odottaneet toisen kirjettä ja vastanneet siihen. Kirjoitimme päivittäin vaikka toinen kirje oli jo menossa ja toinen tulossa.

Minkälaista pariskunnan kuulumisten vaihtaminen oli?

– Kalevi pyysi, että kerron kaikesta arkisesta – kotielämästä ja poikien touhuista. Valitin siitä, että en minä osaa kirjoittaa. Kalevi muistutti minua vain kirjoittamaan omana itsenäni, kertoo Maija.

– Kirjeitteni kautta Kalevi pystyi ikään kuin elämään arkipäivässämme mukana. Laitoin kirjeisiin poikien koulunkäynnistä, urheilusuorituksista ja arjesta. Ja sitten tietty rakkautta väliin!

Kalevi kertoi omissa kirjeissään tapaamisistaan muiden YK:n joukkojen kanssa, päivän tapahtumista kuten juoksukisoista ja ampuratapäivistä sekä palavereista.

– Kaikkea Kalevi ei kertonut. Hän oli arka kertomaan, jos oli tapahtunut jotain erikoista.

Osassa kirjeistä lukikin, että ”näistä ei saisi puhua”.

– Posti tuli Kyprokselta hyvin nopeasti, ehkä jo kolmessa päivässä. Rauhanturvaajien kirjeet eivät tulleet Kyproksen normaalin postin kautta, vaan suoraan YK:n Helsingin toimistoon isossa kirjesäkissä. Helsingistä posti kulki sitten nopeasti meille.

 

 

Rauhallinen arki Kyproksella vaihtui yhtäkkiä lokakuussa 1973 siirtoon. Jom Kippurin sota Egyptin ja Israelin välillä johti aselepoon, jonka jälkeen Kyproksen suomalaisia rauhanturvaajia lähetettiin nopealla varoitusajalla operaatioon. Tämä oli hetki, jolloin myös koti-Suomessa heräsi aito huoli.

– Jos vertaa Kyprokseen, niin kyllä Suezilla se oli aitoa sotaa, muistaa Maija.

Maija ei voinut tietää, oliko Kalevi siirretty. Hän odotti Kalevin kirjeitä, mutta sai tiedon siirrosta ensin Niinisalon YK:n toimiston kautta. Siitä alkoi pelko rakkaan pärjäämisestä.

– Uutisissa puhuttiin tilanteen kriittisyydestä. Ei sitä oikein osannut kotonakaan ryhtyä mihinkään, kun mielessä oli, miten toiselle käy, Maija pohtii.

Kalevi siirtyi toimimaan Egyptin Sueziin. Hän kirjoitti siellä ollessaan kirjeitä, vaikka tilanne oli tiukka. Maija sai Kalevin kovassa kiireessä kirjoitetun kirjeen, jonka jälkeen ei kuulunut mitään.

– En tiennyt, missä hän oli tai mitä oli tapahtunut.

Parin viikon jälkeen odotti Kalevin paluu Kyprokselle – tässä tilanteessa kirjeen postitusaika ei enää riittänyt.

– Ainut kerta, kun Kalevi soitti minulle, oli silloin, kun hän ilmoitti päässeensä takaisin Kyprokselle. Soittaminen oli aina ollut vaikeaa, koska yhteydet piti muodostaa niin monen maan läpi. Siksi emme olleet soitelleet.

Kalevi oli iloinen päästyään pois Suezilta.

– Hän käytti kirjeissään sanaa ”pakko”. Hänen oli pakko lähteä Suezille. Mutta niin se vain on: kun palvellaan, niin silloin palvellaan. Sotilas tekee kuten käsketään, tietää Maija.

– Se on aivan hurjaa ajatella, että rauhanturvaajat menivät ihan kirjaimellisesti sodan keskelle. Kahta puolta tulitetaan, ja he ovat siinä välissä. Kalevi kertoi siitä, että 100 metrin päässä oli toisen maan joukot ja 200 metrin päässä toiset.

Myös Suezista kertoessaan Kalevi oli varovainen.

– Joissakin kirjeissä hän mainitsi suomalaisille tapahtuneista vahingoista. Rauhanturvaamista käsittelevissä kirjoissa kerrotaankin, kuinka vaarallinen tuo Suezin tehtävä oli.

Maija kokee, että rauhanturvaajia arvostettiin aikanaan hyvin paljon. Uutisissa on nyt viime päivinä käsitelty Israelin iskuja Libanonin alueille, joissa on rauhanturvaajia. Tämänhetkinen Israelin toiminta rauhanturvaajia kohtaan ei saa Maijalta ymmärrystä.

–YK:n arvostus alenee tuollaisessa toiminnassa. YK perustettiin nimenomaan sitä varten, ettei sotia enää koskaan olisi.

 

 

Mannisten perheessä on rauhanturvaajia jo kolmessa polvessa. Perheen nuorin poika, Kari, palveli kaksi 6 kuukauden rotaatiota Libanonissa YK:n UNIFIL-operaatiossa. Lastenlapsista Matias ja Antti-Jussi ovat myös turvanneet rauhaa Libanonissa.

– Meillä on kolme poikaa: Pertti, Jorma ja Kari. Heistä jokainen on tehnyt työuransa sotilaana. Ollaan hyvin sotaisa perhe! naurahtaa Maija.

– Ehkä siihen on vaikuttanut juuri se, että pojat ovat kasvaneet Niinisalon varuskunnalla, jossa oli paljon lapsia. Kun Pertti lähti kadettikurssille, niin siellä aloitti samaan aikaan muitakin Niinisalon varuskunnassa varttuneita nuoria. He kasvoivat siihen maailmaan. Niinisalon asuntoalue oli siihen aikaan äärettömän yhtenäinen.

Yhtenäisiä olivat myös rauhanturvaajajoukot ja heidän läheisensä. Kalevi sai Kyproksen ajoilta lukuisia uusia ystäviä, joiden perheisiin myös Maija pääsi tutustumaan.

– Meille syntyi noilta ajoilta paljon hyviä perhetuttuja aina Kanadasta ja Itävallasta. Kanadasta asti meille tuli vierailla ja eräänä juhannuksena norjalaiset ystävät tulivat Emolahteen. Norjalaisiin Kalevi tutustui tarkkailijakurssilla. Pitkäaikaiset ystävät ovat suuri rikkaus, hymyilee Maija.

Yhteistä kieltä ei aina tahtonut löytyä, mutta se ei ystävyyttä haitannut.

– Minä en taida englannin kieltä, mutta Kalevi taisi hyvinkin. Hän sitten käänsi minulle tärkeimmät asiat, mutta muuten käytettiin elekieltä. Ei siinä kieltä tarvinnut, kun vain alettiin tekemään jotain! Ihmisillä on määrätynlainen yhteys, vaikkei sanoja olisikaan.

 

 

Kalevi Manninen menehtyi vuonna 2005 yllättäen. Tämä vei Maijan synkkiin vesiin pitkäksi aikaa.

– Läheisen äkkikuolema ei anna mahdollisuutta jättää hyvästejä. Olin varsin totaltani kuoleman jälkeen. Tunsin sisälläni, että Kalevi on jättänyt minulle jäähyväiskirjeen johonkin. Se oli epäluonnollinen ajatus, mutta tuossa tilanteessa ihminen hakee itselleen edes jotakin, pohtii Maija.

– Satuin sitten löytämään toisillemme kirjoitetut kirjeet. Olimme säilyttäneet ne kaikki – niitä löytyikin yli 500.

Kirjeiden läpikäyminen oli yksi tapa käsitellä tapahtunutta. Maija aloitti projektin, jossa kirjeet kirjoitetaan puhtaaksi ja laitetaan kansien väliin. Vuonna 2019 valmistui teos Rakastaen ja anteeksi antaen. Kirja kattaa kaksikon kirjeenvaihdon.

 

Läheisten merkitys on tärkeää rauhanturvaajalle. Ennen toimittiin kirjeillä, välillä soittamalla ja nykyään kuvioissa ovat pikaviestit ja videopuhelut.

– Nykyään yhteydenpito on helpompaa – videoillakin pääsee näkemään toisen kasvot. Perheellisien on erittäin tärkeää pitää yhteyttä kotiin, kun toinen on toisella puolella maailmaa. Rauhanturvaajan elämä on siellä aika yksioikoista, niin on tärkeää, että he pääsevät kuulemaan perheen voinnista.

Rauhanturvaajiksi suunniteleville Maija antaakin yhden vinkin.

– Rauhanturvaajaksi ei kannata lähteä, jos parisuhteessa on jotakin ristiriitoja. Tehtävään kun mennään, niin siellä ollaan – se ei tule ratkaisemaan avioliiton tai perheen ongelmia. Kaiken pitää olla kotona kunnossa, jos rauhanturvaajaksi lähtee. Vain niin voi kestää eron ikävän.

 

 

 

Artikkelikuva: Maija Mannisen suvussa on ollut YK:n rauhanturvaajia jo kolmessa polvessa. Maija pääsi itse seuraamaan rauhanturvaajan elämää erityisen läheltä miehensä Kalevi Mannisen kautta.