Ikosen koululla saattaa pihalla raikaa ukulelen sointi ja laulu, kun koulunkäynninohjaaja Jarmo Vaskilampi viettää välituntia oppilaiden kanssa. Vaskilampi työskenteli seitsemän vuotta Alkossa, josta suuntasi koulunkäynninohjaajaksi, eikä päivääkään ole tarvinnut katua.

 

Nimi: Jarmo Vaskilampi
Ikä: 39
Ammatti: Koulunkäynninohjaaja
Perhe: Kaksi lasta ja vaimo.
Harrastukset: Lukeminen, tietokoneella pelaaminen, musiikki, lautapelit ja Pehkosen Markon vetämässä kahvakuulajumpassa ja sen jälkeisessä venyttelyssä olen nyt myös vuoden käynyt aina, kun niitä on ollut.
Ensimmäisenä, kun aamulla herään, keitän kahvia.
En voisi elää ilman perhettä.
Pyhäjärvellä parasta on oma rauha.

 

 

Jarmo Vaskilampi varttui aivan Vaskikellon likellä, jossa perheen äiti työskenteli kolmisenkymmentä vuotta. Kotipaikan pienellä maatilalla oli töitä, lehmiä, tupa täynnä väkeä ja asumisjärjestelyt jopa hieman erikoiset.

– Minä kun synnyin, meillä asui isä, äiti, isoveli, mummu ja pappa sekä myös papan veli ja nainen, joka oli aikanaan meillä maatilalla ollut elämänsä töissä – ennen kun kaikki asuivat maatalossa samassa paikassa. Se oli vielä sellaista niin sanottua vanhaa aikaa, kun vanhemmat ihmiset asuivat siellä, missä ovat eläneet koko elämänsä, hän kertoo.

Vaskilammen ollessa pieni, alle 10-vuotias, papan veli ja maatilan työntekijä muuttivat pois. Mummu ja pappa asuivat kotipaikallaan elämänsä loppuun saakka.

– Se oli ihan hauskaa aikaa. Vanhemmilla ihmisillä on aina omat juttunsa, ja he kertoilivat kaikenlaisia tarinoita vanhasta ajasta. He olivat mukavia ja sellaisia ihmisiä, jotka tulivat lasten kanssa erittäin hyvin toimeen, se kun ei ole mikään itsestäänselvyys.

Nykyajan ihmisten tulisikin Jarmon mielestä ottaa hieman mallia vanhemmista.

– Vanhemmat ihmiset, kun ovat ikänsä eläneet keskenään, voivat sanoa toisilleen mitä tahansa, eikä sitä oteta aina niin vakavasti, hän naurahtaa.

Lapsuuttaan mies kuvailee rauhalliseksi ja tasaiseksi elämiseksi.

Kylän pinnassa ei paljoa pörrätty alakouluikäisenä, kun kotipaikka oli hieman syrjemmässä – yläasteikäisenä sitten senkin edestä.

– Yläasteikäisenähän sitä mopolla ajeltiin – kaikki ajoivat mopoilla, kun meidän ikäisemme eivät tarvinneet vielä mopokorttia. Olen syntynyt vuonna -84 ja -85 syntyneiden ja siitä nuorempien piti hommata mopokortti. Meillä oli kaikilla mopot ja ajeltiin kylällä vuorokauden ympäri aina viikonloppuisin, Jarmo naurahtaa.

Nuorisoa riitti ja kylällä oli viikonloppuisin aina vilskettä.

– Nykyään tuntuu, että kun viikonloppuna sattuu ajamaan kylän poikki, niin eihän siellä ole ikinä ketään, näin yleistettynä. Meidän nuoruudessamme sitä porukkaa oli. Meidän aikanamme oli Wäinö, jossa kulki nuoria ja siihen aikaan oli vielä oikeita diskoja – Pohdin disko oli aina aivan täynnä.

Jarmo ajattelee, että silloin eletty nuoruus Pyhäjärvellä on hyvin erilaista kuin se, mitä nuoret tänä päivänä elävät. Pienellä paikkakunnalla kaikki tuntevat toisensa, niin oli jo silloin.

– Oli ehkä turvallisemman ja tasaisemman oloista. Oli sellaisia ihmisiä, joita piti varoa ja kaikki tiesivät, että ne henkilöt ovat nämä ja ne ovat tuolla – ei mennä sinne. Nykyään on ehkä sellaista harmaata aluetta enemmän, tai ainakin minulla on sellainen mielikuva, hän arvelee.

 

Saatuaan valkolakin oli seuraavaksi suuntana armeija. Ennen ja myös jälkeen armeijan nuori mies työskenteli puolen vuoden pätkät Ikosen koululla koulunkäynninavustajana, kun parisen kymmentä vuotta sitten työhön otettiin myös ilman koulutusta.

– Lukion ja armeijan jälkeen silloinen tyttökaveri, nykyinen vaimo, pääsi Pietarsaareen ammattikorkeakouluun matkailupuolelle. Hain itsekin opiskelemaan, mutta en päässyt niihin, mihin halusin, kun en välttämättä ollut ihan hirveästi panostanut opiskeluihin lukion aikana, Jarmo naurahtaa.

Kun haluttua opiskelupaikkaa ei irronnut, päätti Jarmo opiskella sellaista alaa, minkä koulutuksen ei arvellut menevän kuitenkaan hukkaan.

– Pääsin AMK:ssa tradenomin koulutukseen Pietarsaaressa. Kävin kansainvälisen kaupan koulutusohjelman, enkä päivääkään ole niitä töitä tehnyt, enkä haluaisikaan – ei kiinnosta yhtään.

– Oli vielä kaksikielinen koulu, osittain ruotsinkielinen ja ruotsin keskiarvoni oli 5,5 lukiosta. Helppoa oli, kun hymyili vaan ja nyökkäili, Jarmo nauraa.

Ammattikorkeakoulun aikana ja vielä muutaman vuoden sen jälkeenkin hän työskenteli Pietarsaaressa Kivikangas Oy:llä, joka on tunnettu etenkin kalastajien keskuudessa.

– Kun vaimo sai täältä töitä, niin muutettiin takaisin Pyhäjärvelle, kun minäkin olin saanut jo paperit ulos koulusta. Olin varmaan puolisen vuotta työttömänä ja pääsin Alkolle töihin. Olin siellä melkein päivälleen seitsemän vuotta töissä.

Alkossa työskennellessään Jarmo opiskeli työn ohessa Haapaveden opiston kautta koulunkäynninohjaajaksi.

– Onhan siinä melkoinen harppaus, mutta minuuttiakaan en ole katunut! Sanotaanko vaikka näin, etten kokenut Alkon työtä omakseni.

Ikosen koululla hän työskentelee nyt jo seitsemättä vuotta. Myös Emolahden koululla Jarmo kerkesi olla töissä ennen koulun lakkauttamista. Alkon tiskiltä pulpetin taakse on matkaa, mikä koulunkäynninohjaajan työssä veti puoleensa?

– Olen aina tykännyt olla koulussa, ihan aina. Se ei tarkoita, että olen ollut hyvä tai että olen siellä mitään tehnyt, mutta olen aina tykännyt olla siellä, Jarmo hymähtää.

– Eihän mikään ole niin helppoa kuin olla koulussa. Sinulle sanotaan moneltako sinä sinne tulet, sinulle sanotaan joka tunti erikseen, mitä sinä teet siellä, milloin menet syömään. Sitten taas sanotaan, mitä sinä teet ja, että nyt sinun pitää lähteä pois täältä.

Vaihtelevuus virkistää myös mukavasti työarkea.

– Sinulla on viikko-ohjelma, mikä on tavallaan sama aina, mutta joka viikon aikana tapahtuu miljoona asiaa, mitä ei ole etukäteen suunniteltu. Ja lasten kanssa tietysti tulee aina toimeen – helpommin kuin aikuisten, Jarmo nauraa.

– Työ on vain minulle todella luontainen. Saa olla omana persoonanaan paljon, eikä ole liian jäykkää, vaikka toki töissä pitää olla sellainen kuin pitää.

Jarmo on kiitollinen siitä, ettei hänen ole tarvinnut olla työttömänä juuri ikinä.

 

Keikalla on mukava soittaa, mutta uusia biisejä olen äärimmäisen laiska harjoittelemaan – isolla ilmeellä mennään.

 

Miehen vapaa-aika täyttyy moninaisista harrastuksista sekä perheen kanssa yhdessä olosta. Jarmon perheeseen kuuluu kaksi lasta sekä vaimo.

– Meidän perheemme on hyvin erilainen kuin oma lapsuuden perheeni. Pakolliset asiat pitää hoitaa kuten kuuluu, mutta ei mennä kuitenkaan liian tiukalla meiningillä. Ei se ole niin vakavaa aina, hän tuumii.

Ajallisesti eniten vapaa-aikaa harrastuksista täyttää musiikin kuuntelu, pelaaminen ja tietokoneen kanssa kikkailu. Muutaman vuoden ajan Jarmo on soitellut ukulelea St. Lake Ukulele Brosissa.

– Mielellään soittelisi useamminkin, keikathan ovat aina mukavia. Keikalla on mukava soittaa, mutta uusia biisejä olen äärimmäisen laiska harjoittelemaan – isolla ilmeellä mennään, hän paljastaa nauraen.

Vaikka keikkasoitot ovatkin mukavia, ei Jarmo ole koskaan kokenut olevansa luonteeltaan mikään esiintyjä, eikä hän kauheasti pidä olla muutoinkaan esilläolosta.

– Keikat jännittävät aina aivan hirvittävästi, mutta parin biisin jälkeen sitä rupeaa ajattelemaan, että ei tämä ole niin vakavaa ja antaa mennä vaan.

St. Lake Ukulele Brosin kokoonpano koostuu entisistä ja nykyisistä pyhäjärvisistä soittomiehistä. Bassoa soittaa Aatto Pennanen, rumpuja Raimo Väyrynen sekä ukulelea Arto Riihijärvi laulamisen lisäksi.

– Meillä on tosi hyvä porukka. Meidän rumpalimme on ammattimuusikko, joka on soittanut koko ikänsä rumpuja miljoonassa bändissä ja on myös rummunsoitonopettaja. Basisti on koko elämänsä soittanut bassoa, ja hän on ollut Kokkolassa rehtorina. Hänkin on soittanut eri bändeissä, ja on soittanut Dannyn ja kaikkien muiden kuninkaitten kanssa, Jarmo naurahtaa.

– Riihijärven Artonhan kaikki Pyhäjärvellä tuntee, hänkin on ikänsä soittanut kitaraa. Sitten on minä, joka en ennen ole soittanut yhtään mitään ennen tätä.

Kertaakaan ei ole tullut bändikavereilta noottia, että olisi soitto mennyt huonosti, vaikka Jarmosta onkin joskus biisi, jos toinenkin, mennyt penkin alle.

– On hauska, kun he ovat kaikki opettajia, ja aina tsemppaavat sitten; Hyvin meni! Jarmo karjaisee ja nauraa perään.

Musiikkiharrastus näkyy toisinaan työelämässäkin.

– Joskus soitan huvikseen koulun pihalla välitunneilla – lapset tykkäävät, kun soittaa ja laulaa. Uudemmat opettajat sitten ihmettelevät, että mistä ne lapset oppivat noita kappaleita, kun minähän en osaa lastenlauluja, soitan Eppuja ja Leeviä, hän hymyilee.

Lasten harrastusten kautta Jarmo on löytänyt itsensä myös vastuuhenkilönä junnujen pesäpallosta. Aikataulujen sovittamista hän kuvailee kauheaksi, mutta muutoin pesäpallon vetäminen on ollut hauskaa.

– Kaikista mielenkiintoisinta siinä ei ole ne pelit, vaan ne vastustajan valmentajat. Seuraan sitä, miten he reagoivat pelitilanteisiin, koska variaatioita on. Joillekin jokainen peli on Superpesiksen finaali, ja jotkut ovat sitten hyvinkin rennolla otteella, niin kuin itsekin olen. On hauskaa seurata, miten eri tavalla voi suhtautua eri asioihin.

Vauhdikkaan pesäpallon rinnalla mies tykkää uppoutua kirjojen maailmaan.

– Nyt on tullut luettua todella vähän, mutta aina olen lukenut jonkun verran, ja nuorempana hyvinkin paljon. Luen lähinnä Stephen Kingiä. Kingin kirjoja minulla on monta metriä hyllyssä itselläni.

– Myös Terry Pratchettin kirjat ovat tosi hyviä, niihin kannattaa tutustua. Kirjat ovat vähän niin kuin fantasiakirjoja, joissa pilkataan normaalia fantasiakirjallisuutta ja nykyajan elämää.

Jarmo kuuluu kahdeksanhenkiseen kirjakerhoon, joka kokoontuu noin kerran kuukaudessa. Piirissä jokainen valitsee tietyllä kriteerillä kerran kuukaudessa kirjan luettavaksi, jolle annetaan lopuksi pisteet.

– On ihan hauskaa, miten eri tavoin samasta kirjasta voi ajatella. Yksikin kirja oli sellainen, että joka ikinen sivu otti päähän. Minua ihan suututti lukea sitä kirjaa, se oli ihan hirvittävä. Sitten toinen antaakin kirjalle arvosanaksi ysin.

 

Itseään Jarmo kuvailisi sopeutuvaksi ja kokee osaavansa toimia erilaisissa tilanteissa lyhyelläkin varoitusajalla. Toisaalta myös hän on luonteeltaan sellainen ihminen, että jos jokin asia ei kiinnosta, ei se myöskään ole osa hänen elämäänsä. Harrastusmahdollisuuksien kantilta hän katsoo kotipaikkakunnallaan menevän hyvin.

– Pyhäjärvi on näitä pieniä kaupunkeja, jotka ikävä kyllä pienenee koko ajan. Väkiluku vähenee ja sehän vaikuttaa kaikkeen muuhunkin – jos on porukkaa vähemmän, niin on myös kaikkea vähemmän, hän tuumii.

– Vieruskunnista ja muista pienistä paikkakunnista mitä olen kuullut, niin Pyhäjärvellä on kuitenkin moni asia huomattavasti paremmin kuin jossain muualla.

Pyhäjärvellä liikuntatarjontaa sekä erilaisia kerhoja riittää niin nuorille kuin aikuisillekin aina naisvoimistelijoiden, seurakunnan sekä kaupungin järjestämänä.

– Pyhäjärvellä pääsee edullisesti ja monipuolisesti eri jumppiin ja muihin liikuntajuttuihin – eihän näillä hinnoilla muualla pääse yhtään mihinkään. Kaupungin lasten erilaiset kerhot ovat todella suosittuja ja melkein täynnä varmaan kaikki.

– Liikuntatarjontaa on Pyhäjärvellä varmasti keskitasoa paremmin, ja talvella ajetaan 30 000 kilometriä latua tuonne metsään, että hiihtolatua kyllä löytyy, Jarmo nauraa.

 

 

 

Tämä artikkeli on avattu vapaasti luettavaksi 8.9.–15.9. osana Uutismedian liiton Pureudu paikallisiin -kampanjaa, jonka tavoitteena on tuoda esille paikallislehtiä sekä paikallislehtijournalismia.